Ajattelen ruokaa kahdella tavalla. Toisaalta lähestyn sitä hyvin käytännöllisesti. Ruokaa on syötävä jaksaakseen olla ja elää, eikä se saa tulla liian kalliiksi. Toisaalta ruoka on minulle myös osa tunne-elämää. Arvostan hyvää, yllättävää ja kaunista ruokaa, josta tulee mieleen vanhoja muistoja. Ajoittain jompikumpi näkökulmista ottaa ylivallan. Tuolloin saatan syödä vain ja ainoastaan jaksaakseni liikkua enkä muista edes maistella syötävääni. Joskus taas unohdan suhteuttaa ruuan arvon rahatilanteeseeni sekä rasvapeitteeni paksuuteen ja olen täysin mielitekojeni vietävänä. Näin tekee jokainen silloin tällöin. Se on tervettä, tavallista ja täysin okei. Alkaa kuitenkin kyllästyttää, että tilanne vaihtelee kohdallani mustasta valkoiseen ja takaisin. En pysty ajattelemaan ruuasta muuta kuin joko-tai. Voisin pyrkiä tasapainoon suhtautumisessa ruokaan. En kuitenkaan tavoittele elämässä yhtään enempää järkeviä asioita. Niitä on liikaa.
Pidän oikeasta ruuasta, enkä arvosta dieettaamista. Inhoan koko sanaa. Se saa minut tuntemaan huonoksi ihmiseksi. Dieetti. Mitä *askaa?! Mitä se edes tarkoittaa? Tiedetään, joillekin dieettaminen on välttämätöntä, joillekin se on elämäntapa. Haluan kuitenkin uskoa perinteisiin ja siihen, että ennen monet asiat olivat paremmin. Ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten osattiin vielä ajatella kirkkaasti ja selkeästi. Syötiin, kun oli nälkä. Syötiin itse tehtyä ruokaa, sellaista, jonka ainekset tunnettiin. Ruokaa haettiin metsästä, järvestä, naapurin tilalta. Liikuttiin, koska se oli elinkeinon kannalta pakollista. Oltiin lähellä luontoa. Tämä on tuhansia kertoja kerrottu tarina, ja mikä minä siitä olen puhumaan. Sitä elämää minä rakastan, sillä rakastan kamppailua. Ehkä rakastan sen ideaa, romantiikkaa. En pärjäisi ilman teknologiaa, internetiä ja apukeinoja. Koska en kykene elämään muinaista elämää, otan siitä itselleni minkä pystyn. Ideaalin välttämättömästä ja siitä, että olen osa luontoa. Tarvitsen siis luonnon nähnyttä ruokaa. Kysyn itseltäni, millaista ruokaa tarvitsen jaksaakseni fyysisesti ja henkisesti.
Jos tuntee oman kehonsa, tietää mitä se tarvitsee. En väitä, että tuntisin kehoni. Ehen, olen erittäin hukassa kroppani kanssa. Tästä syystä surkuttelen edelleen Pietarissa kasvanutta ylkkämahaa (= ylityömaha, viikonloppuylitöissä vedettiin herkkujen kanssa överiksi. Kuinka muuten jaksaisi 2 x 12 tuntia viikonloppuisin ja normaalit arkityöt neljä viikkoa putkeen?). Aion kuitenkin toipua tästä. Unohdan järjen ja otan käyttöön intuition. Enhän minä syö noudattaakseni virallisterveellisiä ohjeistuksia ja ollakseni hyvä kansalainen, tai noudattaakseni glossy-lehtien näkemyksiä hyvästä ruokavaliosta ja ollakseni hyvä nainen. Minä syön ollakseni parempi minä, eikö niin?
No, minulla on heikot kohtani. Kokeilen innokkaasti erilaisia lisäravinteita. En mitään epäilyttäviä tai vaarallisia, siitä ei ole pelkoa. Teen kyllä taustatyöni. Vilkaiskaapa arsenaaliani.
Minulla on nappia ja jauhetta joka lähtöön. Suurin osa aineista on palautumista edistäviä tuotteita ja osa on atooppiselle iholle tärkeitä tuotteita. Omega-3:set ja Piimax ovat jokapäiväiset essentiaalit. Molkosania käytän melkein päivittäin, heraproteiinia ehkä kolmesti viikossa. Niitä kaikkia suosittelen lämpimästi. Harkitsen heraproteiinin korvaamista vegaanisella Sun Warrior -proteiinilla, sillä haluan tehdä kontrollikokeen. Kumpi sopii paremmin? Kumpaan on parempi responssi palautumisessa? Palautumistestin tekisin Googilla, koska se liikkuu rankemmin.
Kaappien hämäristä nurkista löytyy lisää purnukoita. Vitamiineja heikkoihin hetkiin, troppia kipeään kurkkuun ja kokeiluasteelle jääneitä tippoja. Vaikka kuinka mainostan kunnioittavani luonnollista ruokasuhdetta, tulen jatkossakin ostamaan ja kokeilemaan lisäravinteita. Se on osa oppituntiani. Haluan oppia tuntemaan kehoni, mutta myös ymmärtämään ihmiskehon toimintaa yleisellä tasolla. Mitä tarvitsemme, mikä auttaa jaksamaan? Kaikki tämä sen vuoksi, että pystyisin kehoani vahvistamalla korjaamaan särkyneen sydämen, huolesta väsyneen mielen ja pelosta tärisevän itseluottamuksen. Keholla ja mielellä on yhteytensä. Tavoittelen sitä, että ne tunnistaisivat toisensa ja kokisivat kuuluvansa yhteen. Siinä on hyvän elämän lähtökohta.
