"Tässä kirjassa on liian pientä tekstiä" - 24-vuotiaan mietteitä

Onneksi olkoon äiti ja isä, 24 vuotta sitten syntyi tällaiseksi töpöuunoksi kasvanut pötkylä. Juhlan kunniaksi on aika kerrata varhaisen elämäni vaiheita.

Lempileikkini taaperona oli kaadella vettä mukista toiseen. Käärin myös innokkaasti tavaroita sanomalehtiin, pistäen tällä metodilla hukkateille vanhempieni vihkisormukset. Anteeksi. 

Olin kova tyttö lukemaan jo pikkuisena. Muistan veljeni kanssa käydyn väittelyn siitä, onko "asti" sana vai ei. Olin raapustanut kovalla työllä nuo kirjaimet paperille ja veli kehtasi väittää, etten saanut aikaiseksi oikeaa sanaa. Osasin siis lukea kauan ennen kuin hienomotoriikkani salli omat tuotokseni. 

Veljistä tuli mieleen: pentuna lempibändini oli Led Zeppelin ja maailman parasta oli tulla roikotetuksi jaloista pää alaspäin. Pidimme myös teeseremonioita, kalastimme, heitimme tikkaa ja opiskelimme tähtikuvioita. Muistan ikuisesti sen päivän, kun heitin tuon knallin Harria päin, ja se lensikin suoraan hänen päähänsä! Suuri onnistuminen, niitä ei montaa elämässä koe.

Naapurin Mikko oli ensimmäinen lapsikaverini. Oikeastaan ihan ensimmäinen kaverini oli naapurin Kaveli, jonka luokse hilpaisin harva se päivä muutamat hiushaivenet hulmuten tuulessa. Taisin olla muutaman vuoden ikäinen, kun karkasin ylämäkeen Paimentielle ja löysin vuoden ikäisen Mikon kaverikseni. Mikon kautta tutustuin Annikaan, josta en ole sittemmin luopunut. Kannatti herätä tuonakin päivänä. 

Olikohan tämä meidän ensimmäinen koulupäivä?

Tykkäsin jo pienenä hevosista. Muistan erittäin elävästi sen traagisen päivän, kun pääsin ratsastamaan Harjamäen ratsastustallille ensimmäistä kertaa. Tullessani alas hevosen selästä laskeuduin sulokkaasti istahtaen suoraan hevosenpaskaan. Muistikuvieni mukaan äiti nauroi kippurassa vieressä, ja minä sanoin vihaavani hevosia. 

Kruisailin meidän omalla tiellä Annikan pyörällä ollessani vielä kerhoikäinen. Meillä oli sinä iltana hoidossa serkkuni perhoskoira Jesse, ja Annika oli tulossa meille yöksi. Pyöräilytuokion tiimellyksessä tein uskomattoman tiukan shikaanikäännöksen Kavelin pihassa, ja tupsahtin kyljelleni asfalttiin. Yritin kömpiä ylös oikean käden varassa, mutta ylöspä en päässytkään. Totesin isille, että nyt taisi katketa käsi. Kaahattiin terveyskeskukseen, ja käteen alkoi sattua aivan tolkuttoman hirveästi. Yksi siihen astisen elämäni tähtihetkistä oli kuitenkin päästä ambulanssilla (!!) KYSiin. Sielläpä pistettiin sitten kyynärpäästä murtunut käsi sormista olkapäähän pakettiin, ja minä sain opetella kirjoittamaan ja sotkemaan vasemmalla kädellä. Kesän lopuksi otettiin kipsi pois, ja oikea käsi näytti E.T.:n raajalta. Valkoinen ja ruipelo. Tuli siitä melkein entisensä sitten loppujen lopuksi, tosin vieläkin vähän rutisee. 

Olisikohan mahdollista, että pyöräilyonnettomuudella ja heliumpallokammolla on yhteys?

Sairaalatarinoita olisi monen monia muitakin. Ollessani sydänleikkauksessa 9-vuotiaana (koko juttu onkin sitten toisen postauksen paikka) sain kauhistuttaa Annikaa puhelimen välityksellä niin, etten polo ole tainnut vieläkään sitä unohtaa. Leikkauksen jälkeen sydämeni ympärille kertyi nestettä, joka piti imeä dreenillä pois. Dreeniletku oli yhdistetty johonkin imurintapaiseen, ja viritys piti pulputtavaa ääntä. Kuunnellutin sitä Annikalla puhelimessa, ja se kuulosti kuulemma kammottavalta. Taisi Annika vähän kiljahtaakin. Pelkäsin muuten enemmän tuota kakkosleikkausta ja tikkien poistoa kuin itse avoleikkausta. Ihmeellisiä ovat kakarat. Olin leikkauksen jälkeen kotiopetuksessa, ja Pirjo-ope kävi antamassa läksyt kotona. Se oli hauskaa. 

Pikakelataan hieman. Harrastin lapsena ja nuorena hirveän montaa eri liikuntalajia, mutten ollut missään hyvä. Yläasteella sain kokea ensimmäisen ylpeyden hetkeni liikunnan parissa, kun osoittauduin merkillisen lahjakkaaksi kiekonheittäjäksi. Mörssärin ruumiinrakenteeni ja kiekkoakin säikyttävä murahteluni pisti heittovälineenä toimineen kumirenkaan liitämään liikuntasalin kattoon, kun se muilla lensi lepakkona muutaman metrin. Kiekonheittäjän urani jäi valitettavan lyhyeksi, noin liikunnan kaksoistunnin mittaiseksi. Nyt kun tarkemmin muistelen, taisin olla myös suhteellisen hyvä kuulantyöntäjä. 

Sittemmin olen puuhastellut lähinnä vakavien juttujen parissa. Suurimpia saavutuksiani ovat kandin tutkielma ja leuanveto, jonka olen rimpuillut joskus 1,5 vuotta sitten. Olen pyörinyt isoilla kylillä riittämiin ja todennut, ettei ne sen kummoisempia ole kuin nämä pienemmätkään. Siellä tuntee itsensä helposti pieneksi ja yksinäiseksi. Koska olen aika pieni muutenkin, en halua kutistua enempää. 

Olen potenut halvaannuttavaa ikäkriisiä pari viime päivää. Tänään se huipentui siihen, että totesin lahjaksi saamassani kirjassa (Tuomas Kyrön 700 grammaa) olevan liian pientä printtiä. Minulla on aina ollut hyvä näkö, vaikka silmäni ovatkin erikokoiset eivätkä tottele samoja sähköimpulsseja samaan aikaan. Järkytyin siis suuresti tajutessani tihrustavani tekstiä puolisokeana. Järkytys laantui, kun äiti avasi sälekaihtimet ja valo pääsi kirjan sivuille. Minulta taitaa ensimmäisenä pettää muisti ja päättelykyky, ei suinkaan näkö. 

Hyvää syntymäpäivää minä, ja hyvää tyttären syntymäpäivää äiti ja isi.

14 vuotta sitten, eli ihan äsken.

Suomessa on kesä

Palasin Suomeen kaksi viikkoa sitten. Olen käyttänyt viikot pään lepuuttamiseen ja ruumiin piiskaamiseen salilla. Olen ollut virallisesti loman tarpeessa, ja tarve on edelleen akuutti. Tästä kielinee myös se, etten jaksanut päivittää blogia viimeisinä viikkoinani New Yorkissa. Palaan vielä niihin tunnelmiin ja kirjoitan teille pari postausta Amerikan maalta. Blogi jatkuu myös Suomesta aivan tavallisilla aiheilla. 

Sain sysäyksen takaisin kirjoittamisen pariin tänään pidellessäni käsissäni Jennan toimittamaa kirjaa Ikävistä pohjattomin - sisaruksen menettäneiden tarinoita, johon itsekin kirjoitin tarinani. Projekti on vihdoin valmis, enkä voi tarpeeksi Jennan sinnikkyyttä ylistää. Mahtavaa, tyttö! Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu kirjaan ja löytää siitä lohtua ja valoa surun synkkyyteen. Toivon myös, että kirjaa lukevat sisaruksen menettäneiden läheiset ja ystävät sekä ne, joita teema kiinnostaa muista syistä. Kirja on täynnä erinomaisia tekstejä, ja jokaisesta niistä voi löytää toivoa. Kirjassa julkaistu tarinani on minulle erittäin tärkeä teksti, ja sen kirjoittaminen oli kuin vapauteen pääsy. Nyt tiedän selvinneeni Pekan menetyksestä, ja uskon selviäväni tulevaisuudessakin eteen tulevilta vaikeuksilta. Minun täytyy vain oppia ottamaan rennommin ja hyväksymään se, etten voi vastoinkäymisiä ennalta estää. Niitä tulee minun teoistani huolimatta. En pysty hallitsemaan menneisyyttä, tätä päivää enkä tulevaa. Voin vain hengittää, katsoa eteenpäin ja yrittää nähdä tulevaisuudessa toivoa ilosta.

Monet kysyvät minulta, mitä aion tehdä nyt Suomeen palattuani. Vastaus on selkeä: aion elää tavallista arkea ja opiskella. Haluan edelleen oppia ja olla oikeasti alani asiantuntija valmistuessani. En kuitenkaan ota stressiä opinnoista, sillä tiedän saavani ne valmiiksi. Hyödynnän mahdollisuuteni opiskella paljon ja kaikenlaista. Tiedonjanoni erinäisiä aihealueita kohtaan on valtava. Tahtoisin opiskella enemmän taloustieteitä, sillä siitä ei ikinä ole haittaa. Aion täydentää oikeustieteiden opintojani ja suorittaa henkilöstöjohtamisen kokonaisuuden. Siinä sivussa - vaikkakin sen pitäisi olla keskiössä - syntyy gradu Venäjän sosiaalialan kansalaisjärjestöjen palvelujärjestämisvastuusta. 

Aion myös nauttia elämästä, Suomen kesästä ja rakkaista ihmisistä. Pääsin hyvään vauhtiin tiistaina, kun pyörähdimme mökillä. Matoa koukkuun hop!