Väkivallasta

Jälleen kerran satuin ahdistelijan tielle, tällä kertaa metron liukuportaissa. Tilanne oli ohi nopeasti, mutta jäin miettimään tapahtunutta.

Kohtaan säännöllisin väliajoin seksuaalista ahdistelua yleisillä paikoilla. Se ei aiheuta minussa erityistä kauhua eivätkä kokemukset vainoa minua kauaa, sillä en pidä niitä henkilökohtaisina hyökkäyksinä. Hetkenä, jolloin minuun tartutaan, olen vain keho.

Siitä huolimatta, teot ovat väärin. Jokaisen ruumista ja mieltä tulee kunnioittaa, ja jokaiselta tulee pyytää lupa tulla lähelle.

Alan vähitellen ymmärtää, miksi ahdistelua tapahtuu.

Minuun kiinni hyökänneet miehet ovat oman pelkonsa sokaisemia. He tärisevät kauhuissaan omassa yksinäisyydessään, eivätkä he näe ainoatakaan reittiä toisen ihmisen äärelle. He rikkovat itsensä, ja ahdistelemansa ihmisen, yrittäessään tulla kuulluksi.  Heillä ei ole aavistustakaan, mitä he tahtoisivat toiselle ihmiselle ilmaista. Kyseiset miehet eivät ole koskaan pysähtyneet miettimään, mitä tuntevat ja miksi. Heille mikä tahansa tunne on hengenvaarallinen impulssi, joka on saatava heti purkaa ulos itsestä. Halu, viha, viehätys. Kaikki kuohuu yli ja satuttaa ympäröiviä ihmisiä.

Toisen ruumiiseen tarttuminen ja väkivalta ovat aina merkkejä siitä, että ihmisen keho ja mieli ovat lähteneet eri teille. Onkin vaikeaa ymmärtää olevansa sekä tekevää, näkyvää ainesta että näkymätöntä, muuntuvaa energiaa. Jokainen meistä haluaisi ajoittain olla joko tai. Väkivalta on yritys tulla haavoittumattomaksi ja satuttaa ennen kuin tulee satutetuksi. Jokainen, joka antaa raivonsa tulla läpi omaan kehoonsa ja kohtelee toista ihmistä kaltoin, on antanut oman mielensä karata. Sillä hetkellä väkivaltainen ihminen on vain onttoa, typerää puuta, vailla voimaa ja vailla tulevaisuutta.

Jos jotakin voisin tässä maailmassa muuttaa, pyyhkäisin pois erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan. Lisäksi istuttaisin jokaisen yhdenkin kerran väkivaltaa tehneen ihmisen, myös itseni, alas ja pakottaisin olemaan hiljaa aivan itsekseen niin kauan, että tunteet saisivat hyväksynnän osaksi ihmisyyttä. Myös ne julmimmat ja häpeällisimmät. Se on ainoa löytämäni keino päästä eroon halusta satuttaa itseään tai toista.

Pystyn antamaan anteeksi kaikille niille, jotka ovat minua käpälöineet tai kiusanneet. Niille minun on erittäin vaikea muotoilla edes anteeksiannon kaltaista myönnytystä, jotka ovat satuttaneet läheisiäni. Jonain päivänä pystyn ehkä siihenkin.

Koti

Veijo Baltzar katsoi minua eilen syvälle silmiin ja tönäisi sanoillaan:

”Miksi sinä yrität näyttää siltä, ettet ole kukaan, vaikka sinä olet joku? Sinua saa kyllä katsoa, mutta sinua ei saa nähdä. Miksi haluat olla piilossa? Pukeudut mustaan, vaikka sinusta näkee kauas, että olet kaikkea muuta kuin mustiinpukeutuja. Tule pois sieltä.”  

Olen tässä miettinyt Baltzarin sanoja. Miksi on niin pirun vaikeaa olla reippaasti jotakin, meni metsään tai ei?

Harvat asiat menevät elämässä todella pieleen. Yhä harvemmin hommat kosahtaa silloin, kun tekee päätöksiä rohkeasti ja vaihtoehtoja kummemmin analysoimatta. Sydän tietää, niin minun äiti sanoisi. Jos peittää itsensä ja omat värinsä, tulee peittäneeksi myös oman vaistonsa. Samalla kertaa vaipuvat näkymättömiin myös särmät ja saranat, joihin toiset ihmiset voisivat kiinnittyä.

Ihminen, joka ei anna muiden nähdä itseään, on yksinäinen ollessaan muiden keskellä. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan energian itsessään ja antaa niiden kuohua oman voimansa ylitse. Hän sulauttaa itsensä ihmislauman joukkoon riisumalla itsestään intohimon, kauneuden, vihan sekä mielipiteet, jotta voisi tuntea olonsa osaksi yhteisöä. Yhteisöä, johon hän ei todellisuudessa edes tahdo kuulua. On päästävä lähtemään, kun tahtoo. On saatava olla rajaton.

Minua ei ahdista se, ettei minulla ole omaa alaa tai ammattia, yhteisöä tai uskontoa. En identifioi itseäni kansallisuuden tai sukupuolen mukaan. Niillä asioilla ei ole merkitystä.

Pidän tärkeämpänä kotia ja suhteessa siihen syntyvää identiteettiä. Koti on paikka, jossa minä uskallan tulla nähdyksi. Kyselin pitkän aikaa niin perheeltäni, ystäviltäni, tuntemattomilta kuin terapeutiltanikin, missä koti voisi olla. Lopulta kyllästyin. Nimesin itseni juurettomaksi.

Ymmärrys sujahti minuun äkkiarvaamatta sohvalla maatessani, kun katsoin toissailtana elokuvaa Bewitched. Leffassa Nicole Kidmanin näyttelemä noita suree eroa tavismiehestä. Naisen isä kehottaa häntä palaamaan kotiin.

”Mutta missä koti on?”

”Se on siellä, missä olet onnellinen.”

Elämässä on lopulta kyse siitä, että löytää tiensä kotiin aina uudelleen. Koti on ajatuksissa ja tunteessa, se on kokemuksissa. Kotona uskaltaa olla joku. Minunkin on jo aika kääntää kulku maailman myrskyistä kohti kotia.

Hyvät ja tärkeät muutokset ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Yksinkertaisia ne saattavat olla, nopeitakin. Ihmisen henkiset muutokset ovat kipeitä, sokeita hetkiä, joita ei jaeta toisten kanssa. Ne ovat yksinäisiä ajanjaksoja, joina kämppä tuntuu asumattomalta ja keho lainatavaralta. Kaupungit ovat kaikki samansävyistä harmaata.

Niin pahalta kuin tämä uudelleensyntymä tuntuukin, minun on lähes mahdotonta päästää irti ahdistuksesta. Kipeän sydämen taakse on turvallista mennä piiloon. Tuntuu lohdulliselta pukeutua mustaan ja unohtaa, mistä saa mielihyvää. Minä en ainakaan halunnut yrittää olla hyvännäköinen enkä hyväntuulinen silloin, kun en tiennyt mikä olen naisiani. Entä jos yrittäisinkin näyttää kauniilta ja puhua mitä ajattelen, mutta olisin silti onneton?

Helmikuussa kirjoitin muistikirjani kanteen ”Ota pieni riski, tule ulos leikkimään” ja piirsin viereen ilmapalloja. Heliumpalloja. Juuri niitä, jotka aiheuttavat minulle huimauksen.

Minä olen itse se heliumpallo, jota pelkään. Pelkään, etten löydä kotia koskaan, jos päästän itseni vapaaksi. Eipä sitä tiedä kukaan, mitä pallolle käy. Sillä on kuitenkin syynsä nousta heti taivaalle irti päästyään. Se on sen suunta, siellä on sen koti.

Joskus sielu, joskus mieli

Kaipaa kotiin

Kotonakin

Joskus sydän, joskus iho

Asettuu minuun

Vähän kerrallaan

Jyrkkä hetki

Nuoruus

Käy luonani vielä kerran

Jätä syvä jälki

Vala usko kiinni kylkiluihin

Anna roihun lyödä kasvoihin

Polta sydän karrelle ja revi iho verille

Ole julma juhla, ole raivokas uhma

Nuoruus, jyrkkä hetki,

kun työsi olet tehnyt

Ethän syleilemättä lähde

Deep Aerobics, Miguel Gutierrez.

En ymmärrä onneani itsekään

Tulit tutuksi jo silloin, kun lapsena makasin tähtien alla. 

Oli talvi ja selkä vasten kylmää oli hetken aikaa hyvä olla. 

Kun ajat muuttuivat ja järvet sulivat, heitin kiviä järven syviin laineisiin. 

Vielä yksi, molskahtaisipa se kovempaa. Hiljaiset renkaat sanoivat hyvästit kauniille kaiulle. 

Kivi meni vettä liki. Meni vain, suoraan pinnan läpi. 

Minä en osannut tehdä samoin ja jäin miettimään. Minä jäin kaiken päälle kellumaan.

Sinä vedit minua jo silloin, kun istuin rannassa ja täytyin pienistä äänistä. Tiesin, että on olemassa totta toisaallakin.

Olen vuorovettä katseesi alla, liikun hengityksestä. En jaksaisi enää, mutta minkä sydämelleen voi. On hyvä muistaa, että olemme olleet yhdessä aina.

Kiasmassa itketti monestakin syystä. Lauttasaaressa sain omenoita ja barbapapa-mukillisen syksyltä maistuvaa punaviiniä. Arabiassa oli kuumailmapalloja, hanhia ja kivi, johon kirjoitetulle tekstille nyökkäilin. Itäkeskuksessa oli muslimimies, joka ohjeisti minua nukkumaan päiväunia töissä. Roihuvuoressa on yhden huoneen kokoinen kirjasto, johon sain opastetun kierroksen. Kaikkialla on aurinko.

Elämä täällä on yhtä aikaa hidasta ja nopeaa. Minä pysyn kyydissä tällä kertaa. En tahdo muuta kuin hyvät kengät ja värikkään elämän. 

Joskus sydän vielä rauhoittuu, rakastuu ja täyttyy. Tietää ettei juoksemalla pääse perille eikä karkuun.

Blogivinkki! Seuratkaa Tero Saarinen Companyn ja Apollon Yhteiskoulun Apollo tanssii -projektin blogia osoitteessa http://apollotanssii.blogspot.fi. Sinne päivitän kuulumisia tanssityöpajoista, jotka alkavat keskiviikkona 17.9. Ryhmän tanssiteos nähdään Aleksanterin teatterin lavalla 6.10. Mitä saadaan aikaan? Mitä oivalletaan? Löytyykö kaiken takaa vapaus ja yhteisön voima? Jännittävää! Pysykää kanavalla.

Jos yltäisin, ottaisin sua kädestä kiinni

Minä muutin taas. 

Asun nyt Roihuvuoressa Niinan luona. Tehtiin minulle maja nurkkaan, siellä minun on hyvä olla. Vaihdettiin järjestystä asunnon olohuoneessa ja tuotiin keittiöön ovi. Kahden naisen voimia koeteltiin, mutta kaikki on nyt ojennuksessa. Täällä elämä sujuu. Niinan ohella arvostan uudessa asuinpaikassani muun muassa seuraavia asioita:

Jättimäinen parveke riippukeinuineen

Kaasuliesi

Kaiken paikalleen tyynnyttävä idylli 

Meri

Haikeaa on se

Kuinka ihmiset ja linnut muodostavat parvia

Lähteäkseen vielä kerran

Aloitin tänään kolmen ja puolen kuukauden mittaisen harjoittelun Tero Saarinen Companyssa. Virallinen tittelini sähköpostin allekirjoituksessa on Trainee, Community Outreach Projects. Suomeksi (merkityksettömällä tönkkökielellä) vastaan siis yhteisö- ja kehityshankkeiden koordinoinnista ja viestinnästä. Uudessa työpaikassani ilakoin erityisesti seuraavista:

Työn tarkoitus, johon uskon

Kahvikone, jonka kanssa suunnittelemme ensi vuodelle syyshäitä

Läsnäoloa, onnea ja vapautta huokuvat työkaverit

Kiinnostavat projektit, joissa saan vastuuta

Työpaikka teatterin syleilyssä

Matkaan töihin bussilla ja metrolla. Työmatkaan menee päivittäin yhteensä reilu tunti. Käytän samoja vaatteita kuin Nykissä. Nämä pienet asiat saavat minut tuntemaan, että olen Nykissä taas. En pysty selittämään tätä! Ihan kuin saisin uuden yrityksen. Viimeksi en osannut ottaa kaikkea irti. Kuljin unelmassani aistit kiinni. Alan pikkuhiljaa uskoa toisiin mahdollisuuksiin: tämä on nimittäin minun unelmani nyt. Hupsua. Olen tehnyt täyden ympyrän ja päätynyt tekemään sitä työtä, josta lukiolaisena haaveilin. Osaisinpa kirjoittaa rehellisemmin siitä, millaista on tajuta olevansa jälleen kaiken alkulähteillä vaikkakin jo pitkän matkan kulkeneena. Toinen mahdollisuus, sitä se on.

Tuntuu hölmöltä sanoa tämä juuri kun on liikkunut hieman jonnekin.

Hoksasin kantapään kautta, että kannattaa vain odottaa hiljaa lempipaikassaan ja antaa maailman tulla luokseen. Silloin maailma, jonka saa kohdata on juuri se, jonka osaksi haluaa tulla. Säntäilemällä ympäriinsä etsien jotakin tuntematonta, mutta parempaa kuin entinen, päätyy kasvokkain vain itsensä kanssa. Uudestaan ja uudestaan, kunnes suostuu taipumaan.

Kirjoittamalla ymmärsin, että sanat eivät ole oikeastaan lainkaan tärkeitä. Niillä ei voi tehdä paljoakaan. Tärkeämpää on se, mikä jää sanojen väliin. Ilmeet ja pikkuiset pelot. Piirun verran pitkänpuoleisiksi venyneet katseet ja hetkeksi unohtunut hengitys.

Kaikki on hyvin silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Silloin vain tuntee, ja tuntee, ja tuntee. Selittämättä, mihinkään pyrkimättä. Silloin on luotu kolo, jossa on hyvä levätä. Vaikeudet tulevat  vielä, sillä sitä on elämä. Mutta katellaan. Vaikeudet saattavat pelätä minua enemmän kuin minä niitä.

Ps. Lauantaina on Yle Teemalla Tero-ilta. Katsokaa, millaisessa taikamaailmassa saan olla osana. 

Lauantaina 6.9.2014
18.35 Utelias iho – Tero Saarinen
19.29 HUNT
20.06 Tuoli enkelille
Kaikki ohjelmat tulevat katsottaviksi Areenaan ja ne uusitaan Teemalla sunnuntaina 7.9. klo 11.25 alkaen.

Totta puhuen

TIEDÄTKÖ, MIKÄ TOTUUS POHJIMMILTAAN ON? SE ON HAAVA IHOSSA. HAAVA, JOSTA VUOTAA ULOS VERI, KUDOSNESTE, JOSKUS MÄTÄ. SE ON KIPEÄ KOHTA SIINÄ KUORESSA, JOKA IHMISTÄ PITÄÄ KASASSA. EI IHMINEN OLE REHELLINEN. VAIN SILLOIN, KUN RAKKAUS NÄKYY KIRKKAAMMIN IHMISTEN VÄLILLÄ, VOI MENNÄ VÄHÄN HAAVOILLE, OLLA TODELLINEN JA EHKÄ KOKEILLAKIN, VOISIKO SITÄ VIELÄ HIEMAN TODELLISEMPI OLLA. SILLOIN MUISTAA, ETTÄ RAKKAUS ON TIE TUKITTUUN IHMISEEN. JA KILTTEYS. JA KAUNEUS. ETTÄ ON OLEMASSA JOTAKIN, JOKA RIKKOO JA PARANTAA. HAAVAT EIVÄT OLE AUKI IKUISESTI. NE MENEVÄT KIINNI, KUN EI TARVITSE OLLA ENÄÄ AUKI JA SITTEN TULEVAT ARVET. ARVET OVAT KAUNEUTTA SUURIMMILLAAN. NE OVAT MUISTOJA TOTUUKSISTA.

Olen unohtanut sanoa monta asiaa. Mitä enemmän unohdettuja sanoja kertyy, sitä vahvemmin valhe täyttää päätä, vähän niin kuin niistämätön räkä. Leikitään hetki, että nyt on pakko puhua totta. Niistetään huolella.

Olen unohtanut sanoa monille, kuinka paljon heistä välitän. Usein he ovat ihmisiä, joiden kaltaiseksi haluaisin tulla. Joskus he ovat ihmisiä, joille ajattelen olevani vain yksi silloin tällöin unohtuva ja joskus taas mieleen muistuva nimi. On sellaisia, jotka olen ottanut osaksi elämääni, vaikken heitä oikeastaan tunnekaan. Ajattelen heitä usein kaukana sanojen takana. Ja miksi en sano? Miksi en kysy, että en kai mä ole sinulle kuka tahansa? Koska en tiedä, mitä sitten tapahtuisi.

Olen unohtanut sanoa joillekin, etten oikeastaan välitä heistä ollenkaan. He ovat vain pudonneet pois. Olisin kuitenkin halunnut olla rehellisempi. Kurjatkin ansaitsevat totuuksia.

Minun on jo kauan pitänyt sanoa etten koskaan ole tiennyt, kuinka kerrotaan että suututtaa ja kovaa. Tai sanotaan, että minä rakastan sinua. Miltä naaman kuuluu silloin näyttää, miten kädet laitetaan? Ja tästä te suututte: minä en ole koskaan halunnut olla onnellinen. Olen vain halunnut olla vereslihalla ja koko ajan jossakin rajalla, jotta kunnolla tuntuisi. Tykkään siitä, että pelottaa. Kun itkettää, tulee tehneeksi isoja asioita.

Karkumatkaani pitkin maita ja mantuja siivittävät sanomatta jääneet pelot, Perhe ja Taide. Entä jos mulla on joskus oma perhe ja joudun elämään uudestaan läpi kaiken sen surullisen ja täysin epäuskottavan julman, minkä läpi on jo kerran koluttu? Ja entä jos lakkaan uskaltamasta enkä koskaan onnistu luomaan jotain, mistä löydän täyttymyksen? Teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi ajatella näitä asioita. Keksin kaikkea muuta puuhaa, ettei tarvitsisi puhua totta. En suostu uskomaan, että perhe voi olla onnellinen. Laiskottelen ja välttelen, jottei minun tarvitsisi tulla paremmaksi siinä, mitä tykkään tehdä. Mutta välttely saa minut voimaan hirveän pahoin.

Jätin sanomatta senkin, että minä epäonnistuin ensimmäisellä yrittämällä suurin piirtein kaikessa. Olen epäonnistunut rakkaudessa, terveydessä, työssä ja opiskelussa. Olen loukannut ihmisiä, huijannut, unohtanut unelmia, luovuttanut liian aikaisin ja lannistunut. Minä epäonnistuin. Siinä on vapauttavin lause, jonka osaan suomen kielellä sanoa. Se on puhtainta mahdollista rakkautta itseään kohtaan. Sanoa se ja silittää itseään hellästi. Ei se haittaa, yritetään yhdessä uudestaan.

Ja sitten vielä yksi asia. Se, että mä yritän vain tehdä itsestäni läpinäkyvää ja löytää sanoja sille, mitä minä olen. En jaksa edes yrittää selittää sinua tai naapurin israelilaista miestä, joka halaa minua aina kun nähdään. En tiedä, kuinka kertoisin kenenkään elämästä ja tunteista. Tunnen vain omani ja tiedän, etteivät ne ole tuttuja kenellekään muulle. Etsin sanoja ja kehoni keinoja, jotta sisälläni eri suuntiin sinkoilevat asiat tulisivat ihon läpi ja menisivät sinuun. Tunnistaisit niissä itsesi, ja voisit sanoa, että hitto vie mehän ollaan ihan samaa kamaa. Tahtoisitpa tuntea minut ja pitäisit minusta silti. 

vielä joskus keksin

kuinka risteytän yön ja päivän

nojaamatta hengettömiin riveihin 

ja haaleaan veteen

Kaikki on muuttuvaa, kun vain muistaisin sen

Juhla on ihmisen parasta aikaa. Juhlan jälkeiset päivät ovat täynnä toivetta siitä, ettei olisi keskellä omaa elämäänsä. Lauantaisten ylösnousemusjuhlien myötä kodin läpi pyyhkäissyt ilon hurrikaani kaatoi pari arjen peruspilaria ja sai potemaan aivan armotonta synkkyystautia. Jälleenrakennus on kuitenkin jo hyvässä vauhdissa.

Tänään startattiin Teatterikesä käyntiin. Toimistolla otettiin vastaan venäläinen katuteatteriryhmä, jonka kanssa vietän tämän viikon iltapäivät ja viännän PO RUSSKI. Lisäksi pyörin virolaisen lastenteatteriporukan sekä australialaisen näyttelijän kanssa. Tuntuu hyviltä hommilta. Olen jokseenkin kotonani näissä ympyröissä, enemmän kuin muualla.

Tekisi mieli - ei kun siis pitäisi - kirjoittaa, mutten tiedä miten kirjoitetaan. Äsken tein perinteiset maaritit ja makasin lattialla sanansynnytystuskissani. Se auttaa oloon joka kerta, vaikka kieli ei alkaisikaan vääntyä sisäisen nokkosihottuman ja mentaalisen kiukkuhermokivun kuvailuun. Lattialla makaavassa mykässä ruhossa on jotakin tarpeeksi dramaattista keskellä tavallista tiistai-iltaa.

Runot eivät ole tullakseen enkä ole proosahtanut kunnolla sitten sen tammikuisen viikonlopun, kun nakutin putkeen kellon ympäri ja ylikin. Muistikirjarääppeitä ei lasketa. Se silpe on kuin ekaluokkalaisen kirjoitusharjoitusvihosta revittyä tavaraa. Ehkä tämän viikon teatteriähkyn jälkeen tulee kirjoitettua edes pari pätkää dialogia johonkin. Haaveilen siitä päivästä, kun minulla on valmis teksti käsissäni. Se valmis jokin. Viime päivät olen haaveillut myös rakastumisesta, laihtumisesta ja siitä, että kaikki olisi toisin. Valmiin tekstin ja rakastumisen kaipuu on oikeastaan yksi ja sama tunne. Tiedän, että voin sanoa valmiiksi vasta sellaista tuotosta, jota rakastan päästä varpaisiin. Turha kuitenkin haaveilla yhtään mistään, jos asioita ei ole itse valmis muuttamaan eli tekemään duunia kuin kone. Myös rakastumisen eteen on tehtävä jotakin. Paras työmuoto siihen lienee liikkeelle lähteminen. Sydämen asioissa ei etätyö oikein toimi.

VALIVALI. Tässä nyt kuitenkin runo. Minulla on värikäs elämä ja jumalaisia ihmisiä koko systeemi pullollaan.

Pääsin töistä kahdelta

Ulkona haisi vahvalta tahdolta ja sydämen ankeudelta

Ensimmäinen askel ja kohti tulta

Tavallinen elämä näyttää tänäänkin mudalla naamioidulta

Tahdon jotain villimpää nyt koska musta ei jää mitään

En palaa tänne enkä enää koskaan lähde itään

Mä tahdon olla taivaampi

Tuolla ylhäällä mun iho olisi ääretöntäkin avarampi

Hyvää vettä

Kun aurinko laskee,

valo hetkeksi katseisiin jää

ja vaikka sävyni häviää

minustakin väre yhä suonissasi elää

 saatan sinut joskus irti ravistaa

sillä me ollaan vain kaksi rantaa, vailla siltaa,

jotka hyvän sään aikaan saavat toisiaan tuijottaa

vesi välissämme on meitä ikuisempaa

se on jokaisen virran kulkenut,

jokaista rantakalliota vasten lyönyt

se tuntee kyllä särkyneetkin sydämet

niiden nousevat myrskyt ja tyvenet

Jos sinua en olisi kaikuna tuntenut

Olisi vesi matkallaan eksynyt

Ja minä olisin saari, ikuisuuteen uponnut

Enkelikohtaaminen

Olin käynyt kirjastossa ja ostanut uuden muistikirjan Tigerista. Tigerin muistikirjoihin luotan vakaasti, sillä niiden kannet, selkämyksen taittuvuus, koko ja hinta ovat mainiosti linjassa.

Lainaamani kirjat olivat kahtena pinona molemmilla puolillani ja muistikirja sylissäni. Illaksi oli noussut tuuli, mutta auringonpaisteessa tarkeni vielä istua vähissäkin vaatteissa. Sorsapuisto oli lähes tyhjä, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään. Olisin kaivannut ihmisiä. Kirjoitinkin siitä. Lähes päivittäin jaksan jaaritella sivut täyteen tuskastuttavasta tasapainoilusta yksityisen ja julkisen elämän välillä. Julkisuus ei tarkoita mediajulkisuutta eikä tunnettuutta, vaan nähdyksi tulemista ja sitä, että annan toisten ihmisten yrittää ymmärtää minua - vaikuttaa minuun. Julkisuus on väistämätöntä, sillä minun on jaettava itseni muiden ihmisten kanssa. En voi luvata minää yksinoikeudella edes itselleni. En voi ottaa toisilta ajateltavaa, kokemuksia ja tunnetta ja olla itse antamatta mitään. Palaan silti omaan tilaani enemmän kuin mielellään. Yksityisyys on kuin oma keittiö. Siellä käydään syvimmät keskustelut. Se on kaikki muistot, tuttuus ja turva, jota tarvitsen. Yksityisyyden aiheuttama yksinäisyys on kuitenkin kova hinta, jonka joudun maksamaan tehdäkseni sitä, mitä tahdon tehdä. 

Kirjoitin illan puhurissa:

Naru ihmisen ja koiran välillä on pitkä. Minä olen tänään leveä. 

Katson uhmalla tiistaivaiheessa olevaa maailmaa. Ajattelen, aika on kypsä ja minä raaka. 

Kokeilen erilaisia huutoja. Kutsuun vastaavat kolmivuotias lahjaton aitajuoksija ja nuoruutensa mustasta kellarista noussut lokkipoika. 

Jos on silmät päässä, kuka tahansa on ystävä. 

Samalla hetkellä, kun viimeinen rivi oli saatu paperille, tietä pitkin käveli huomiota kiinnittävän kumara mummo. Hän kysyi: 

"Saisikos tähän istua? Olisihan tuossa noita muitakin penkkejä, mutta jos minä tähän?"

Nyökyttelin, lähes kumartelin. Mummolla oli syvät silmät ja enkelinvalkea tukka  nutturalla pipon alla. Kampaajan laittama nuttura, kun omat kädet eivät enää 90 vuoden iässä nouse. Minun nutturastani mummo piti.

Istuimme vieretysten pitkän aikaa. Puhuimme menneistä ajoista, sodastakin tämä lotta kertoi. Puhuimme siitä, kuinka suunnaton lahja on uskaltaa elää yksin, itselleen. On käännettävä selkä ja lähdettävä omin päin matkaan. Mummo ei ole koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole siis omaa perhettä. Hänellä tuntui olevan vahva piiri rakkaita ihmisiä: sisaruksia, heidän lapsiaan, ystäviä. Tärkeää on pitää yhteyttä, vaikka päivittäin. Soittaa, kertoa että täällä ollaan, vielä tänäänkin. 

"Jos minulle olisi joku sanonut 70 vuotta sitten, että näen tämän päivän, en olisi uskonut. En millään." Mummo naurahti ja hiljeni. Aivan kuin hän olisi elänyt kuoleman rajalla koko nuoruutensa, mutta selvinnyt aina uudelleen. Hän sanoi nähneensä yhtä sun toista, mutta monet asiat ovat jo unohtuneet. "Se on tärkeää, unohtaminen. Elämä olisi liikaa, jos kaiken muistaisi", minä sanoin. Hengittelimme syvään ja katsoimme Tampere-taloa. Sen kupeessa mummon oli hyvä asua, oli kaikki ihan tässä. Tuntui, että on kiinni maailmassa, vaikkakin jo lipumassa pois.

Alkoi tulla viileä. Iltakävely - "jalkojen potkuttelu" - oli ollut mummon mielestä oikein mukava. Hän oli pyytänyt minulta anteeksi useat kerrat, että keskeytti jotain niin tärkeää kuin kirjoittamisen. Nauroin vain. Keskeyttänyt? Ei koskaan. Hieman ennen lähtöään mummo sanoi jotakin tärkeää. "Ajattele sillä tavalla, että nuoruus on edessä. Sinä olet elänyt suurten asioiden keskellä, jo tuossa iässä ymmärrät paljon. Anna elämän yllättää, ja kohtaa se yhtä iloisesti kuin tänäänkin. Kaikkea hyvää."

Minua itketti onnesta. Kuin olisin kohdannut enkelin, joka työnsi minut taas matkaan vauhtini hieman hiivuttua.

Siellä mummo menee. Piti ottaa kuva, ihan vain varmistuakseni, että hän on totta.

Ja näin aion elämäni elää: laatikon ulkopuolella.

Ollaan kaikki aivan Hilja

Hilja oli kuullut vedestä

Sen viisaasta äänestä

Jonka kohina muistutti sulavaa humalaa

Ja jonka sekaan kadonneet kyyneleet johdattivat kohti jumalaa

Hilja tahtoi rakastaa

Löytää kolmesataa väriä nurkan takaa

Ja tulla ne silmissään toiseksi naiseksi

Jumalansa vaimoksi

Hilja ehti pelkoaan liian hyvin kuulla

Itseään tiimalasissa valuvaksi hiekaksi luulla

Hän kahlasi syvään veteen, jättäen kauaksi rannat

Huuhtoakseen puhtaiksi totuuden piirtämät haavat

Vasta siinä pyörteessä joka tarttui kaikkeen kauniiseen

Ja repi iättömillä käsillään Hiljaa syvemmälle hiljalleen

Pääsi Hilja viimein hurmokseen jonka turvin jumala ryömi haavoista sisään ruumiiseen

Teki kotinsa kammioon ja eteiseen

Katsellessaan kuolemaa tunsi Hilja elämän lumouksen

Kaikki on jo valmista, kuiskasi ja tunsi luottamuksen

Etsimällä kadottaa

Rakkaudesta vaikenemalla antaa valheen itseään johdattaa

Me hullut poltamme elämän loppuun

Muistutan itseäni päivittäin siitä, etten saa tehdä elämästä väkisin liian tylsää. En saa parturoida päivieni kulkua muotoon, vaikka mieleni tekisi. En tule toimeen, jos ajaudun järjestyksen keskelle. 

Etsin itsestäni päättäväisyyttä, jonka voimalla saisin sotkettua kaiken jälleen itselleni sopivaan kuntoon. Nyt palkkatyössä käydessäni huomaan ajautuvani ajankuluun, johon en sovi. Päiväni rakentuvat väärin. Minulla on yhtäkkiä rahaa, muttei vapaana valuvaa aikaa. Minulla on väsyneen ihmisen mieli, mutta sen mahdollisuudet käytän elämän raamien ylläpitoon. Samassa tilassa kirjoitin talven aikana satoja sivuja tekstiä. Nyt sivuja on syntynyt ehkä kymmenen. Itkettää.

Sillä sekunnilla, kun löydän rohkeuden ja näen mahdollisuuteni tulleen, lopetan työnteon toisten leivissä. En tahdo tehdä sitä. Vaikka pidänkin työstäni kaupassa, en siedä siihen liittyviä typeriä sääntöjä, joiden perusteita en ymmärrä. Miksi ruokaa heitetään roskiin? Oli lähellä, etten talvella mennyt häntä koipien välissä dyykkaamaan ruokaa tai hakemaan viikoksi evästä Ruokanyssestä. Sattuu siis joka soluun viskoa käypää ravintoa roskiin kymmeniä kiloja päivittäin. Miksi en saa myydä päiväysruokaa roimalla alennuksella?

Miksi mietoja alkoholijuomia ei saisi myydä nyt vaikka siihen kymmeneen asti illalla, kun kauppa on kuitenkin auki siihen asti? Ja miksi minä en saa heittää suolakurkkuliemiä sen äijän päälle, joka käy joka jumalan päivä kertomassa kuinka aikoo odottaa vuoroni päättymistä pihalla ja viedä minut mukanaan? 

Oli miten oli, en mukaudu sääntöihin. Mukaudun kaaokseen, arvaamattomuuteen ja siihen etuoikeuteen, että saan muuttaa elämäntapaani vaikka päivittäin. En tahdo tietää mitään, sillä se ei tee minua onnelliseksi. Elän, koska tahdon kysyä ja ymmärtää. 

Löydänkö koskaan loppua?

Saattaa olla, että 

kävelen vain ohi ja jatkan ikuista harhailuani tässä 

laimeaksi litkuksi lantratussa aineessa, jota jotkut väittävät elämäksi. 

Minä palan ja vaellan kohti hulluutta. 

Siellä minua odottavat veljeni ja sisareni.

Taakse jäävät ne, jotka ovat vain häivähdyksiä ihmisestä; 

joita minun sanomatta jääneet sanani polttavat. 

Taakse jäävät illat, joina olen yksin ja mietin, 

olenko ainoa joka ei löydä kenkiä jaloistaan. 

Mutta! Voi!

Löysin kengät ja polun jolla kävellä mutten vielä pysy sillä, putoilen sammalten sekaan ja jään sinne makaamaan koska siellä kaikki on helppoa

Me hullut poltamme elämän loppuun. Muuta totuutta ei ole.

Lauantain kuudes ja seitsemäs ajatus

MINÄ

Käyn erästä taistoa

Heittelen vihollista kävyillä

Teen vessapaperirullien hylsyistä vahtitorneja

Ravitsen joukkoja hillolla ja viilillä

Joku päätti puolestani muutamia vakavia asioita:

Basilika, se yrtti, miellyttää ellei huumaa

Olen nukkumatta silloin tällöin

Joskus katoan veden alle, tulen taakse, maan sisään

Annan ilman viedä toiseen paikkaan

Ja tältä pohjalta olen elossa

ME

Illalla menemme elokuviin

Istumme penkeillämme ja katsomme eteenpäin

Käymme samaa matkaa, erillään

Ja kun kaikki päättyy

Tartumme toisiamme kädestä

Onni sitoo meidät yhteen

Jos vain maltamme

Olla sanomatta sanaakaan

Post-iltavuoro

tuoksu oli ensin vain

aistimusten reunamailla

lähemmäksi, enemmäksi, sinisemmäksi

ja kurkotti minuun

otti suureen kahmaloonsa kaiken toivon 

ja mädän surun

kantoi ulos mustimmatkin salat 

jaksoi riuhtoa valoon ne raskaimmatkin

kantoi jotta näkisi, näkisin

ja sisälleni jäivät vain

kauhu ja nauru

olen nyt sitä mikä edeltää tyhjää

taiteilijat, te hyvät, huonotkin

tervetuloa täyttämään eräs puhdas sydän

joka itkee kuin vastasyntynyt, ei turhaan koskaan

ja nauraa kuin ei surua olemassa olisikaan

Tänään pilvet ovat toisenlaisia

Olen aloittanut blogitekstin kirjoittamisen jo useaan otteeseen. Julkaisemattomia luonnoksia taitaa olla viisi. Eilen kirjoitin kuulumisistani, eli työstä ja edessäpäin odottavista kutkuttavista muutoksista. Teksti oli inhottavaa, kuin olisin kirjoittanut itselleni täysin vieraalla kielellä. Ääni on hukassa.

Sanat eivät tunnu kertovan mitään minusta ja elämästäni. Kirjoittaminen on ollut todella vaikeaa. Ei oikeastaan pelkästään kirjoittaminen; myös puhuminen on tuntunut tuskastuttavalta. Olen tuntenut oloni kokonaisemmaksi kuin kieli kykenee kertomaan. Kielen rajat ovat löytyneet ja minä olen kasvanut niiden yli. En paremmaksi tai suuremmaksi tietenkään. Olen vain muuttunut ihmiseksi, jota en vielä tunne niin hyvin, että osaisin kertoa hänestä. Tämän pintaan pulpahtaneen ihmisen elämässä on ollut aistittuja ja vaistottuja asioita. Tulevaisuus on todellakin tuntunut tutummalta kuin tämä hetki. Nyt tätä Tamperetta pari kuukautta ja sitten Helsinki. Sitten minulla on taas tehtävä. 

Olin tänään puistossa kaksi tuntia ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia. Luin penkillä. Makasin selälläni ja näin kirjan takana pilviä. Pilvet olivat erilaisia kuin pari kuukautta sitten, kun viimeksi luin ulkona. Keväiset pilvet olivat pitkiksi valuneita. Tämän päivän pilvet olivat tarkkarajaisia pilkkuja sinisellä taivaalla. Ne näyttivät varmoilta. Ne nyökyttelivät taivaalla: "minä olen pilvi, tuo tuossa on pilvi". 

Minulle on tapahtunut samanlainen muutos. Olen oppinut luottamaan ja tullut varmemmaksi siitä, että kaikki on hyvin. Jossakin päin minua on energia, joka tietää kaiken, mitä minun tarvitsee tietää. Minä olen ihminen. Minussa on hyvää ja pahaa. Ei tästä ihmisestä tarvitse tulla mitään, ei tarvitse tehdä mitään. Minä olen jo kaikkea. 

Tunnen yhtä aikaa rauhaa ja levotonta ärtymystä kaiken selkeyteen. Ehkä minulta puuttuu parisuhde, sielua repivä rakkaus. Ehkä en voi ymmärtää ihmistä, ennen kuin olen jälleen rakastunut. Tiedä häntä. Sen tiedän, että sanat syntyvät pimeässä ja kuolevat liiassa valossa. Yötön yö on vaikeaa aikaa. Silloin on siis lähdettävä liikkeelle ja uskallettava muuttua, jotta hetken päästä voi taas ulista yksin aamuyön tunnit läpeensä tarinoita kirjoittaen. 

On koettu elämä kokematonta parempi, sanovat kaikki edes hetken aikaa vaaraa hengittäneet

Kokeiltu on kallisarvoisempi kokeilematonta

Ja minä uskon hetkiin

Kuulen tuulen avoimesta tuuletusikkunasta. Istun keittiössä, vaaleanpunaisessa muumimukissa on kolmas kupillinen kahvia. Ostin oikeasti hyvää kahvia tällä kertaa. 

Minulla on loma. Loma mistä, joku saattaisi aiheellisesti kysyä. Itsestäni, ihmisestä. Loma yrityksestä ja erehdyksestä. 

Niin monet asiat ovat löytäneet tiensä luokseni, vaikken niitä osannut edes etsiä. Kaipasin, mutta en kaivanut esiin väkivängällä. 

Halvat, hyvät avokadot. 

Onnellinen, säteilevä ystävä. 

Polvitaipeessani nukkuva kissa ja kodissani suhaava koira. 

ja minä uskon hetkiin

hitaisiin

sinun kanssasi tai sinutta

ja minä uskon tahtoon

äänettömään

se vie vasempaan tai oikeaan

ja minä uskon sinuun

ihmiseen

siinä kaikki ja se riittää

Seitsemisen kertaa Seitseminen

Joitakin asioita päätyy ajan mittaan pitämään itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi sitä, että metsässä on puita. No niin on, mitä sitten?

Sitä vaan, että oletteko käyneet katsomassa niitä puita? Sen hienompia ilmestyksiä ei olekaan. 400 vuotta vanhat haapapuut saavat haukkomaan henkeä, kierteelle kasvaneet kelomännyt kertovat useamman kuin yhden vaivaisen ihmisiän verran tarinaa. Onko meillä tässä nyt sitten mitään hätää? Olemme täällä vain silmänräpäyksen verran sähläämässä, eikä mikään muutu. Ei mikään, paitsi kaikki.

Koin puuvalaistumisen kaksi päivää sitten. Vietin sunnuntain ystävän kanssa Seitsemisen kansallispuistossa. Kävelimme reippaat viitisen tuntia puistoa ympäri upeassa säässä. Pysähtelimme aina, kun tuli sellainen olo. Puhuimme tulevaisuuden haaveista, puista, epifyytistä, palokoroista, ajan pysähtymisestä, mattojen kutomisesta ja kahvin puutteesta. Mukavampaa päivää en ole aikoihin saanut viettää. 

Seitsemisen kansallispuistossa on myös Koveron perinnetila, joka on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Siellä istuimme tuvassa kangaspuiden ja pärekorien äärellä. Mietimme pitkän tovin, miten nykyään kukaan ei osaa tehdä mitään muuta kuin excel-taulukoita ja suunnitelmia. Toista se oli ennen. 

Koveron tilan ja Multiharjun aarniometsän yhteisvaikutus oli raju: kadotin ajan. Se vaan hävisi. Sisältäni katosi kaikki ajan luoma vääntö. Ei ollut kiire, ei tarvinnut hidastella. Oltiin ja kuulosteltiin vain, ja kaikki oli aivan täydellistä. Kannoin kokemuksen mukanani tähän viikkoon, ja se tuntuu tuottaneen pari onnistumista. Kaikki tulee kohdalleni ajallaan, minun tehtäväni on vain kuunnella ja tarttua toimeen tuntiessani pienen tönäisyn jossakin sydämen sopukoissa. 

Vetäisin loppumatkasta mukkelismakkelis pusikkoon ja nauroin itselleni niin makeasti, ettei matka meinannut jatkua millään. Itselleen hohottaminen parantaa vaivan jos toisenkin.

Muutan syksyllä Helsinkiin. Kai sielläkin on metsiä?!

Yleisön osa

Olen kova tyttö tarkkailemaan toisia ihmisiä. Katselen ajattelunsa syövereihin pudonneita ihmisiä väkijoukkojen keskellä ja keksin heille historioita. Tuo vastapäisellä puistonpenkillä istuva mies ja hänen päälleen unohtunut haikea hymy. Mistä hän on tänne tupsahtanut? Ketä hän miettii? Millainen muisto hänen päässään jyllää? 

Ehkä hän miettii tytärtään, jonka ylioppilasjuhlia vietetään parin viikon päästä. Se samainen tytär oli vasta äsken kuusivuotias, joka karkasi uimapatjan kanssa keskelle järveä ja lillui pinkillä saarekkeellaan kaksi tuntia syömässä lakuja täysin tietämättömänä muun maailman melskeestä.

Nyt tyttö on lähdössä järvenselkää kauemmaksi. Karkumatka olikin harjoitusta tätä hetkeä varten. Ehkä mies oivaltaa tytärtään miettiessään, että koemme elämää pieni pala kerrallaan, jotta voimme kokea joskus jotain isompaa ja nauttia kaikesta kohtaamastamme. Ehkä hän henkäisee syvään, hymyilee ja toteaa, että aika se vain on vänkä homma. Se tuo meitä yhteen ja repii erilleen, ja vaikka kuinka yrittäisi varautua, jokin kirpaisee aina.

Katsellessani toisia ihmisiä koen itseni yleisöksi, mutta en koskaan vain passiiviseksi katsojaksi. Yleisössä ollessani pidän kunnia-asianani, että yritän päästä esiintyjän välittämään tunnelmaan. Kuvittelen, että olen ainoa ihminen yleisössä, ja esittäjien katseet etsiytyisivät vain minuun hakemaan hyväksyntää. Millainen peili haluan heille olla? Joskus epäonnistun surkeasti. Useinkin, itse asiassa. On niin vaikeaa olla rehellinen, ja sitähän puhdas vuorovaikutus on. 

Esiintyvien ihmisten katsominen on vastuullista, aktiivista tekemistä, johon keskityn tarkasti. Silloin on unohdettava kaikki muu myllerrys ja oltava juuri tässä. Yleisönä oleminen on yhtä merkittävä kokemus kuin itse esiintyminenkin. Olipa kyse esittävien taiteiden, opetuksen tai tavallisen arjen keskellä pöngertävän Ilpon katselemisesta, saan aina tilaisuuden oivaltaa. Joskus oivallukset ovat vain pieniä: "onpa hienosti letitetty tukka, tuota voisin kokeilla itsellenikin" ja joskus suurempia "kyllä, tuostahan tosirakkaudessa on kyse! Vapaudesta!". Oli naksahduksen hetki kuinka pikkuinen tahansa, kaikki uusi oppi on arvokasta. Yleisön osa - niin tavallisissa vuorovaikutustilanteissa kuin esityksen kokijanakin - on omalla läsnäolollaan osoittaa valmius oivaltaa ja tuntea jotakin sellaista, mitä heidän edessään oleva ihminen on itsestään kaivanut yleisön eteen tartuttavaksi. Jokainen ihminen tarjoaa itseään toisille tässä ajassa eläville hyväksyttäväksi. Miksi siis tyrmäisi toisen, kun se on viimeinen asia, jonka itse haluaa kokea?

Kuusi fiilistä kuvina.