Kädet ja niistä ennustettu elämä

Istuin keittiön pöydän ääressä ja aloin jostain syystä katsella käsiäni. Mitä kaikkea ne kertovat ihmisestä? Miksi jonkun käsi tuntuu omassa kädessä lähes maagisen hyvältä? Mitä käsistä saa selville kääntelemällä ja katsomalla, mitä koskemalla? Ja mitä selviääkään siitä, kuinka kädet koskettavat? Eräs uusi tuttavuus totesi vähän aikaa sitten, että tapani kätellä jäi hänen mieleensä. Hän ei ollut edes huomannut jääpalan lämpöasteissa värisevää ihoa, vaan pelkän vahvan kosketuksen. Niin hän sanoi. Siitä kai tämäkin pohdinta sai alkunsa. 

Vaikken ennustuspuuhiin ja horoskooppeihin turhan paljoa nojaakaan, olen kiinnostunut kuulemaan, mitä niiden avulla ihmisistä tulkitaan. Kysäisin mietintöjeni keskellä äidiltä, tietääkö hän mitään kädestä ennustamisesta. "En minä paljoa", sain vastaukseksi. Hän kuitenkin istui toiselle puolelle pöytää ja tarttui käsiini lämpimällä otteellaan. "Elämänviiva on vahva." Vasemmassa kädessä se loppuu aiemmin kuin oikeassa, jossa se haarautuu puolitiessä, mutta viivan pituus ei kuulemma ole millään lailla sidoksissa tulkintoihin elämän pituudesta. Miehiä tulee ja menee, lapsiakin näkyy. Kohtalon viiva on heikko, joten saan hortoilla haluamallani tavalla. Äidillä on erityislaatuisen syvät kohtalon viivat molemmissa käsissä, mikä merkitsee väistämättömiin kehityskulkuihin kiinnittymistä. Isän elämän viivat puolestaan jatkuvat todella selkeinä urina ranteisiin saakka. Hetkinen, tulkintoja tulee kuin apteekin hyllyltä. Taitaahan äiti sittenkin jotakin näistä asioista ymmärtää.

Ennustushetki jatkui vielä hetken päästä äidin tartuttua kyseiseen opukseen.

Käsistä ennustaminen on ilmeisen vakavaa puuhaa. On erilaisia koulukuntia ja näkökantaeroja. Käsistä etsitään kukkuloita, siamilaisia viivoja ja kaksoisviivoja. Tulkitaan kynnen muotoja ja rystysten ulkonäköä. Perehdyimme hetkisen aikaa käden viivoista sanottuun. 

Erot käsieni viivojen välillä ovat pieniä. Suurin ero on elämän viivassa, kuten jo aiemmin havaitsimmekin. Tämä ero merkitsee kirjan mukaan sitä, että olen luonteeltani matkailija. Elämän viiva päättyy oikeassa kädessä Luna-kukkulalle mutta vasemmassa muualle. Tämän sanotaan merkitsevän sitä, että haluan välillä palata matkoiltani kotiinkin. Molemmissa käsissä pään viiva on kaikista syvin ja selkein, mutta sydämen viiva on lähes yhtä vahva. Pään viiva merkitsee henkisiä voimavaroja, ja sydämen viiva liittyy tunne-elämän asioihin. Lisäksi käsissäni on havaittavissa erityisen selkeät Merkuriuksen viivat, jotka ovat harvinaisempia. Merkuriuksen viiva merkkaa luovuutta ja luontaista intuitiivisuutta.

Viivat ja rutut sikseen. Isäni kädet ovat sellaiset, joilla saadaan aikaan. Ne ovat suuret ja työn teossa kovettuneet. Silti niissä on erityistä tuttua lämpöä ja rakkautta. Ne on tehty korjaamaan rikkinäinen, avaamaan suljettu ja nostamaan pudonnut. Olen aina uskonut käsissä olevaan voimaan. Kun lapsena sairastin keuhkoputkentulehduksen toisensa perään, äiti lämmitti rintakehääni käsillään. Useat kerrat hän on laskenut kätensä kasvojeni päälle päänsäryn yllättäessä, tai istunut hetken vierelläni kädet kipeän selkäni yllä. Vaikkei tämä hoitomuoto ehkä tautia paranna, saan siitä lohtua ja jaksamista toipumisen tiellä. Voiman välittyminen ei vaadi edes kosketusta, vaikka kosketukselta se läheisyys kyllä tuntuu. Tuntuu kuin käsi olisi ihossani kiinni, sen alla. Lämpimänä ja hellänä. 

Joistakin käsistä välittyy rakkaus vahvemmin kuin toisista. Sellaisilla käsillä on merkitys, eivätkä ne vain roiku flegmaattisina odottaen tehtäväänsä, johon voivat tarttua laiskasti ja kylmästi. Sellaiset kädet tietävät, mitä pitää tehdä, ja tekevät sen kunnolla. Ne tietävät, miten toinen ihminen haluaa tulla kosketetuksi ennen kuin hän tietää sitä itsekään. 

"Christmas doesn't come from a store..."

"... Maybe Christmas perhaps means a little bit more..." Dr. Seuss, How the Grinch Stole Christmas!

Kohmeiset varpaat, väsyneet silmät ja suklaannälkäisen suun tyydyttävä joulu rakkaan perheen parissa. Ystävien muistaminen ja kiitollisuus. Kynttilöiden valo. Tappiin asti valvottu jouluyö. 

Joulutunnelmassani suistun aina pohdiskelemaan, niin tänäkin vuonna. Koristelin tänään kuusta ja haistelin sen tuoksua. Olen katsellut puita vähän niin kuin ihailevasti niin kauan kuin muistan. Olen myös halannut niitä, kuljettanut kättäni niiden runkoja pitkin, hypistellyt lehtiä ja neulasia. Ulkona kulkiessani katseeni kääntyy luontevasti katselemaan puiden latvoja ja taivasta. 

Tarkkaillessani olen oppinut puilta muutamia asioita. 

Minut on luotu kasvamaan suorassa ja ylväänä kohti taivasta. Minulle ei ole asetettu rajoja. 

Minulla on juuret, joiden avulla pysyn hengissä ja joita kunnioitan. Taivun tuulessa ja myrskyssä, mutten juurieni ansiosta kaadu. 

Annan muille tukea, varjoa ja suojaa kun he sitä tarvitsevat. 

Juon paljon vettä. 

Tein joulun rauhallisuudessa ja ainaisen liikkeen hiljentyessä paluun juurille. Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani ja hengitin syvään. Mielikuvissani päiväkirjan sivut olivat täynnä teinivuosien ihastuksia ja vihastuksia, heppajuttuja ja läskikriisejä. Tartuin ensimmäiseen vihkoon ja läväytin eteeni vuoden 2002 juhannuksen. Yllätyin niin, että pääsi itku. 12-vuotias Maarit kirjoitti vielä kovin lapsellisella käsialallaan ja hailakanpunaisella kynällään jotain aivan toisenlaista. Hän siteerasi Sokratesta.

"Suo minulle, että kaunistuisin syvältä sielustani ja että kaikki ulkoinen minussa olisi sopusoinnussa sisäisen ihmiseni kanssa. 

Kunpa voisin pitää viisasta ihmistä rikkaana ja kunpa minulla olisi sen verran menestystä, minkä ihminen voi kantaa ja kestää vain itsekurin voimin." 

Selasin eteenpäin muutaman päivän. Olin kirjoittanut englanninkielisen lyhyen tarinan, jonka päätteeksi totesin seuraavaa: 

"No, tarina oli kyllä aika typerä, mutta sainpahan harjoitusta. Öitä, aika joogata." 

Joogata?! Kiesus mikä pentu. Luin pätkiä äidille ja isälle, eikä heitä tuntunut kovinkaan edes yllättävän löydökseni. Luulin että olen aloittanut lukemisen, kirjoittamisen ja meditoinnin vasta aivan eilen, mutta ilmeisesti en. Meditoin jo varmastikin alle kouluikäisenä Harrin kanssa, mutta jostain syystä kaikki muistot tuolta ajalta ovat olleet syvien peitteiden alla. Paluu juurille osui ja upposi. Palasin siihen virtaan, jossa olen ollut jo kymmenen vuotta sitten. Pelottavan lämmin tämä tuttuuden syli. 

Luin kirjoituksiani halki vuosien. Olihan niitä teinin poikasuruja ja jos jonkinlaisia kriisejä, mutta enemmän oli tekstejä, jotka tulivat jostakin sydämen syvyyksistä. Oli niin raastavaa yksinäisyyttä ja surua, että vain parista ensimmäisestä sanasta muistin ne hetket jälleen. 

"Jokainen kyynel kuivattaa sieluani. Kuvittelen, että tipat ovat viimeisiä, että ne vihdoin toisivat helpotuksen. Ei, naiivimmin en voisi luulla. Ne vain vuodattavat minusta ilon. Koko talo hiljenee, kukaan ei naura. Olen joutunut ahdinkoon ja sumu on laskeutunut labyrinttiini. Elämääni. Tajuan, kuinka yksin olemme muoteissamme, kuinka omat ajatuksemme tuovat meille onnea tai ahdistusta. Niin turtuneena olen, etten jaksa kuivata omia kyyneleitäni. En edes huomaa niitä enää. Enkä anna kenenkään muun suruuni koskea." 12.3.2007

Oli runoja vuodelta 2005.

"Mitä kuulisin, jos itse päättäisin

Sanoja kauneimpia olemassa olevia

kermalla siveltyjä

helmeileviä pinnaltaan

Kerrottu äänellä viskinkarhealla."

"Suihkii tuulen poika

ohi risteyksen, katson ikkunasta

Menee tyttöään hakemaan

tyttöä kaunista kuin ensimmäinen kevät"

"Vaikeroi kaiku, vaeltava voima

Etsien sielua 

Aaltojen alta

Kallio raikaa

Luokseen ei päästä

Milloin mun ääneni vapautuu tästä?"

Allekirjoitan edelleen kaiken kirjoittamani. En kadu mitään, en yhtäkään sanaa, ajatusta tai tekoa, jotka tuolloin tuntuivat virheiltä. En kadu yhtäkään vihanpuuskaa. Vain sitä hämmästelen, että päiväkirjan sivut ovat täynnä epäilevää pelkoa siitä, mitä tapahtuisi, jos joskus suuttuisin. Jos joskus jollekin sanoisin, mitä todella haluaisin. Vuosia meni niin, että tunsin eläväni toisten varjossa. En osannut puhua, tuntui kuin ääneni olisi löytänyt oman taajuutensa vain paperilla tai lavoilla. Kirjoitin terapiasta vuonna 2007 näin: 

"Terapia on minulle kuin näyttämö. En ole siellä avoimesti rikkinäinen, vaan valmistelen jokaiselle kerralle uuden roolin. Jälkeenpäin pohdin kuinka hyvin esitys meni." 

Jouduin kuitenkin aikani näyteltyäni astumaan lavalta alas ja purkamaan kerät auki. Niiltä ajoilta taskuihin on jäänyt monta oppia, jotka kulkevat elämän ohjekirjassani edelleen mukana. 

Tämä matka menneisyyteen oli paras joululahja, jonka osasin itselleni antaa. Olen pelkkää hymyä. Olin jo aiemminkin, kun ajelin Tampereelta ja lauloin koko matkan eri murteilla. Tai niiden variaatioilla. Onneksi (harmiksi?) kukaan ei ollut kuulemassa lappilaista versiotani Finlandia-hymnistä. 

Hyvää joulua.

On aika rillutella, on aika rauhoittua

Olen sekaisin ajan kulusta. Ilmeisesti tänään on kuitenkin maanantai. Viikko sitten olin toiveikas tulevien päivien suhteen, ja tunne toikin hurjasti hienoja hetkiä. Näin serkkuani kahvien merkeissä, ja tuntui kuin olisin löytänyt jotakin kauan sitten kadottamaani. Monta tuntia vierähti huomaamatta pohtiessamme ihmissuhteita, opiskelua, työtä ja taidetta. Ideoimme pienen yhteisprojektin, jonka todella haluan toteutuvan. Minä kirjoitan, Anniina kuvittaa. Jos emme tee asioita luomisen ilosta, miksi sitten teemme yhtään mitään? 

Lauantaina katsoimme Sadun kanssa pari Star Wars -leffaa. Miksi en ole katsonut niitä aiemmin! Olen fani. Hauskoja ja syviä tarinoita, joissa käydään läpi koko ihmiselämän tunne- ja kokemusskaala. 

Lauantai jatkui kotona kämppisillan merkeissä. Pikkupikkukeittiömme muuntautui maailmanparantamisen keskukseksi. Opimme Milkan kanssa toisistamme uusia ja tärkeitä asioita. Tajuan asuvani erittäin, erittäin ihanan naisen kanssa, ja olen siitä erittäin kiitollinen. Suunnittelimme ensi vuodelle niin kovaa kulttuuriannosta, että menee varmaan päät sekaisin. Lisäksi lähdemme käymään Heurekassa mielenterveysnäyttelyssä (Heureka tulee hulluksi).

Eilen ennen töitä kävin katsomassa kaverin kanssa Gravityn. Pidin tästäkin elokuvasta todella paljon. Teemana on jälleen kerran avaruus. Tarina muistutti minua siitä, ettei koskaan saa luovuttaa. Ei edes silloin, kun näkyvissä ei ole selviytymiskeinoja. Silloinkin on toivoa ja mahdollisuuksia, vaikka emme niitä ehkä näekään.

Viikon mittaan sattui jotain ikävääkin. Jouduin seksuaalisen häirinnän kohteeksi Hämeenkadulla keskellä vilkkainta alkuiltaa. Tilanne oli nopeasti ohi, mutta jäi painamaan mieltäni. Tuollainen "kevytkin" kähmintä, jota osakseni sain, tuntuu rankalta. Miltä tuntuukaan tulla oikeasti ajetuksi nurkkaan ja alistetuksi? Hirveä ajatus, joka on kuitenkin totisinta totta monelle ihmiselle päivittäin.

Liikuntaa en ole harrastanut moneen viikkoon, mikä saa minut kiukkuiseksi. Olen univajeesta ja mättöruuasta turvoksissa ja kroppa on muutenkin sekaisin. Pää ei kuitenkaan ole ollut siinä kuosissa, että olisin jaksanut urheilla. Palaan liikunnan pariin heti, kun se oikeasti houkuttaa. Nyt lähden kävellen keskustaan ihan vain ulkoilman kaipuusta. Illalla jälleen töihin heittelemään joulukortteja ja tanssimaan samoja radiossa luuppaavia biisejä 6 kertaa yön aikana. 

Matka sekasorrosta selkeyteen on raastavan pitkä ja maagisen ihana

Yövuorot ovat hauskoja. Tiedän, että olen väsynyt ja fyysisesti hajalla, mutta viihdyn siinä yöeläinten maailmassa. Yövuorolaiset ovat eriskummallista väkeä. He näkevät arkisissa asioissa jekkuja ja koukeroita, joita päiväihmiset eivät näe. He tekevät sanaristikkoa kuuden hengen porukalla kukin sanan kerrallaan, syövät evääksi sipsejä ja dippiä, keskustelevat viskistä 25 minuutin ruokatauon verran ja huutolaulavat Rage Against the Machinea lajitellessaan joulukortteja Parkanoon glitterpölypilven verhoamina. Minä viihdyn ja inspiroidun. 

Yöllä on aikaa ajatella. Olen miettinyt mitä erilaisimpia asioita. Olen haaveillut sinisestä puutalosta mäen päällä, sisustanut sen ja rakentanut sinne ihmiselämän kokoisen tarinan. Olen muistellut lapsuuttani ja sitä mistä silloin unelmoimme. Olen kaiholla kaivannut paikkoja, joissa olen käynyt. Vieläkin kaihoisammin olen haikaillut niiden paikkojen perään, jotka ovat minulta vielä näkemättä. Ennen muuta olen hämmästellyt itseäni. Miksi ihmeessä olen tällainen kuin olen, ja millainen olen? Kenelle muulle kuin itselleni minä olen joku?

Ihmisellä on taipumus löytää ajan myötä itselleen rakas asia ja omistautua sille. Maailmankuva rakentuu sen ympärille, mitä pidetään tärkeänä. Läheiset ihmiset löytyvät usein kiinnostuksen kohteen ympäriltä. Omistautuminen ja jonkin rakastaminen on perusta identiteetille. Musiikki, urheilu, aate tai mikä vain voi olla ihmistä itseään yhteennivova asia ja muihin samankaltaisiin yhdistävä linkki. Mikä on siis minulle tärkeää? Mikä yhdistää minua ystäviini? 

Tuntuu kauhealta sanoa tämä ääneen, sillä tavallaan haluaisin olla toisenlainen, särmikkäämpi ja erikoistuneempi. Kaiken rehellisyyden nimissä aion kuitenkin tunnustaa ja puhdistaa omatuntoni. Minua kiinnostaa elämä ja sen kaikki mahdollisuudet. Kiinnostun tuhansista asioista päivittäin, enkä osaa sitoutua vaikkapa yhdenlaiseen musiikkiin tai yhteen ideologiaan. En jaksa kietoutua edes graduaiheeseeni sataprosenttisesti, sillä mieleni halajaa kaiken muunkin pariin. Näen kaikessa ja jokaisessa ihmisessä jotakin mielenkiintoista, josta haluan oppia lisää. Minulla on tietynlainen erittäin hyvänlaatuinen keskittymishäiriö. Minua yhdistää muihin ihmisiin siis se, että olen kiinnostunut siitä, mikä heille on tärkeää. Olen sosiaalisesti kameleontti, ja iloitsen siitä, mikä tekee läheiseni onnelliseksi. Olen miettinyt ankarasti, olenko tämän miellyttämiseksikin tulkittavissa olevan ominaisuuden vuoksi moraalisesti läpimätä. Jonkun mielestä saatan olla, toisen mielestä en ehkä tunne itsekään itseäni ja seilailu on vain "oman juttuni" etsintää. Väärässä ovat. En ole tällainen, jotta saisin osakseni itseisarvoisesti huomiota tai rakkautta. Tunnen oman juttuni, mutta minun ei todellakaan tarvitse pistää itseäni raameihin ja otsikoida persoonaani. Pidin pitkään sisäänrakennettuna vikana sitä, etten osannut valita itselleni harrastusta tai lempibändiä, jonka pariin uppoutuisin loppuiäkseni. Vihdoinkin ymmärrän, ettei se taida kuitenkaan olla vika.  

No, on tiettyjä asioita, joista olen enemmän innostunut kuin toisista. 

Taide, taiteellisuus ja luovuus

Kieli, kielet

Mieli, psykologia, hahmoterapia

Ihmiskeho, kehollisuus

Urheilu 

Kansalaisyhteiskunta

Ihmisoikeudet, vapaus, humanitarianismi

Ruoka

Jos joku haluaa generoida listan perusteella minut, olkoon hän vapaa niin tekemään. Huomaattehan muuten, että identiteettitematiikka näytti saavan jatkoa. Olen selkeästi uudistumassa ja tarvitsen kanavan kaikelle minäminä-hämmästelylle. Jostain syystä tuntuu, että minun on selitettävä itseäni edes itselleni. Blogin avulla saan jäsennettyä ajatukset johonkin marssijärjestykseen, kun kuvittelen kirjoittaessani jonkun lukemassa tekstiäni.

Kello ja näkymä ikkunan takana havahduttavat minut jo liian kauan jatkuneesta itseni peilailusta. Ilta antaa päivän vaipua lepoon. Päivä on työnsä tehnyt, on illan vuoro hallita. Uusi valtias tuo mukanaan sävyltään tummat ja syvyyteen karkaavat ajatukset. Se tuo kaipausta ja ikävää, jossa käsi hapuaa kosketusta. Mutta kantaapa ilta mukanaan myös säkenöivän toivon ja viattoman aamun odotuksen. On onnea huomata kaikki tämä ja ymmärtää kulkevansa paratiisissa kaiken aikaa.

Kuinka kauas jaksamme kulkea?

Minä kysyn hiljaa sinulta

Vastaat puhtaalla äänelläsi rehellisesti

Jaksamme kulkea perille asti

Sillä emme voi jäädä tähänkään

Pysähtyminen olisi kuin hengittäisi sisään, muttei koskaan ulos.

Madiban perintö

Nelson Mandela oli uskomaton ihminen. Hän oli aikamme ihmiskunnan sielu. Hän oli rakkaus, ja hänen nimensä on minulle yhtä kuin vapaus. Hän menehtyi 95 vuoden iässä Suomen 96. itsenäisyyspäivänä. Tämä päivä tulee piirtymään meidän kaikkien mieliimme vapauden päivänä. 

Mitä minä voin oppia Nelson Mandelalta, Madibalta? Voin vahvistaa hänen voimallaan sitä, minkä jo tiedän. Pelon toisella puolella on vapaus. Meidän ei tarvitse pelätä. Pelko riuduttaa, se syövyttää ja raatelee. Se tappaa unelmat. Ja minkä takia elämme? Olemme elossa, jotta voisimme elää rakkaudessa ja kulkea kohti unelmaa. Minä olen tässä maailmassa, jotta voisin rakastaa ja olla rakastettu. Jos annan pelon syödä pois rakkauden, ei jää mitään. Kuihdun pois ja lakkaan olemasta. Meidän kaikkien on puolustettava sitä, mistä unelmoimme. On unohdettava pelko siitä, mitä tulevaisuus tuo. Miksi pelkäämme jotain, mitä ei vielä ole? Tulevaisuus on omissa käsissämme. Miksi pelkäämme sitä, mitä muut kaltaisemme sanovat, tekevät ja ajattelevat? Minua ei voi kiduttaa. Kukaan ei voi vangita minua. Minua ei voi tappaa. Minä en ole kehoni. Ruumistani voi riepotella ja sen voi särkeä, mutta minä en vahingoitu. Minä olen vapaa. Ja niin olette tekin. Myös ruumiini on vapaa, ja siitä saan kiittää ikuisesti Suomea. Kiitos niille, jotka rakastivat tätä maata niin paljon, että uhrasivat oman elämänsä. Kiitos niille, jotka löysivät oikeat sanat neuvotellessaan itsenäisen Suomen puolesta. 

Luovun halusta, odotuksesta ja kaipauksesta. Kaikki mitä tarvitsen on tässä. Pysäytän järkeni vyöryn, joka hukuttaa sydämeni, ja niin kaikki unelmoimani aarteet paljastuvat piiloistaan. Näen maailmassa sellaista uskomatonta kauneutta, jota en uskonut olevan olemassakaan. 

Sydämeni oli särkynyt syntyessäni. Kuljin yhdeksän vuotta rikkinäisenä, kunnes sydämeni annettiin pysähtyä hetkeksi. Sen annettiin päättää, haluaako se sykkiä vielä. Se halusi, ja nyt 15 vuotta myöhemmin se lyö kovemmin kuin koskaan ennen. Se itkee onnesta saadessaan olla vapaa. 

Luovu kaikesta, mitä mielesi jahtaa

Ja vaivu kuulemaan sielusi kuiskailua

Tulet eräänä päivänä heräämään varmuuteen siitä,

että sinuun on laskeutunut hulluus,

sokea luomisen rakkaus

Selätin marraskuun ja meistä tuli frendejä

Marraskuu on ohi. Sen kunniaksi tarjoan teille muistelmia vuoden synkimmältä ajalta, joka kohteli minua kuin omaa rakastaan. Sain nauraa itseni kipeäksi, tanssia, liikkua, laulaa, syödä ja nauraa jälleen. Marraskuu, mä tykkään susta.

I

Mitä ajattelinkaan bussissa
Niin, ajattelin bussitanssia
Hullunkurista koreografiaa, johon ajaudutaan käden heilautuksella
Ihmiset valahtavat bussiin, aina ensin reunapaikoille
Bussi täyttyy, pyörähdellään, kosketellaan, punastellaan
Napin painaminen on tanssijan soolo
Joku lähtee, kuinka vaikeasti väistellään
Väenpaljouden läpi ponnistellaan
Performanssi lähenee päätepysäkkiä
Bussi vähitellen tyhjenee
Horjahtaa ulos viimeinenkin
Ja kuski huokaisee, ravistaa harteiltaan menneen tunnin työn
Uuden esityksen alkuun vielä kuusi pitkää minuuttia
Aikaa hengittää ja antaa lavan hetkeksi hiljentyä.

II

Mitä mietinkään bussista pois astuessani
Niin, mietin asumista
Minä asun ihmisten päällä
Joku asuu minun päälläni
Elämät ovat päällekkäin
Enkä tunne heitä, en yhtäkään
Se naurattaa pimeässä illassa sen sijaan, että surettaisi
Päätän silti tehdä muutoksen
Ja marssin naapurin mummolta lainaamaan leivinpaperia
Pipareita täytyy saada paistaa, joulukin tulee
Hän hellästi katsoo ja kysyy, montako arkkia tarviit
Sillä hetkellä tiedän, kuka kanssani talossa asuu
Kenen elämän kanssa omani vieretysten kulkee
Hän on Hellyys, minä olen Seikkailu.

Nauruntäyteinen joulukuu, olet tervetullut.

Taidan asua kaltaiseni sekopään kanssa.