Väkivallasta

Jälleen kerran satuin ahdistelijan tielle, tällä kertaa metron liukuportaissa. Tilanne oli ohi nopeasti, mutta jäin miettimään tapahtunutta.

Kohtaan säännöllisin väliajoin seksuaalista ahdistelua yleisillä paikoilla. Se ei aiheuta minussa erityistä kauhua eivätkä kokemukset vainoa minua kauaa, sillä en pidä niitä henkilökohtaisina hyökkäyksinä. Hetkenä, jolloin minuun tartutaan, olen vain keho.

Siitä huolimatta, teot ovat väärin. Jokaisen ruumista ja mieltä tulee kunnioittaa, ja jokaiselta tulee pyytää lupa tulla lähelle.

Alan vähitellen ymmärtää, miksi ahdistelua tapahtuu.

Minuun kiinni hyökänneet miehet ovat oman pelkonsa sokaisemia. He tärisevät kauhuissaan omassa yksinäisyydessään, eivätkä he näe ainoatakaan reittiä toisen ihmisen äärelle. He rikkovat itsensä, ja ahdistelemansa ihmisen, yrittäessään tulla kuulluksi.  Heillä ei ole aavistustakaan, mitä he tahtoisivat toiselle ihmiselle ilmaista. Kyseiset miehet eivät ole koskaan pysähtyneet miettimään, mitä tuntevat ja miksi. Heille mikä tahansa tunne on hengenvaarallinen impulssi, joka on saatava heti purkaa ulos itsestä. Halu, viha, viehätys. Kaikki kuohuu yli ja satuttaa ympäröiviä ihmisiä.

Toisen ruumiiseen tarttuminen ja väkivalta ovat aina merkkejä siitä, että ihmisen keho ja mieli ovat lähteneet eri teille. Onkin vaikeaa ymmärtää olevansa sekä tekevää, näkyvää ainesta että näkymätöntä, muuntuvaa energiaa. Jokainen meistä haluaisi ajoittain olla joko tai. Väkivalta on yritys tulla haavoittumattomaksi ja satuttaa ennen kuin tulee satutetuksi. Jokainen, joka antaa raivonsa tulla läpi omaan kehoonsa ja kohtelee toista ihmistä kaltoin, on antanut oman mielensä karata. Sillä hetkellä väkivaltainen ihminen on vain onttoa, typerää puuta, vailla voimaa ja vailla tulevaisuutta.

Jos jotakin voisin tässä maailmassa muuttaa, pyyhkäisin pois erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan. Lisäksi istuttaisin jokaisen yhdenkin kerran väkivaltaa tehneen ihmisen, myös itseni, alas ja pakottaisin olemaan hiljaa aivan itsekseen niin kauan, että tunteet saisivat hyväksynnän osaksi ihmisyyttä. Myös ne julmimmat ja häpeällisimmät. Se on ainoa löytämäni keino päästä eroon halusta satuttaa itseään tai toista.

Pystyn antamaan anteeksi kaikille niille, jotka ovat minua käpälöineet tai kiusanneet. Niille minun on erittäin vaikea muotoilla edes anteeksiannon kaltaista myönnytystä, jotka ovat satuttaneet läheisiäni. Jonain päivänä pystyn ehkä siihenkin.

Koti

Veijo Baltzar katsoi minua eilen syvälle silmiin ja tönäisi sanoillaan:

”Miksi sinä yrität näyttää siltä, ettet ole kukaan, vaikka sinä olet joku? Sinua saa kyllä katsoa, mutta sinua ei saa nähdä. Miksi haluat olla piilossa? Pukeudut mustaan, vaikka sinusta näkee kauas, että olet kaikkea muuta kuin mustiinpukeutuja. Tule pois sieltä.”  

Olen tässä miettinyt Baltzarin sanoja. Miksi on niin pirun vaikeaa olla reippaasti jotakin, meni metsään tai ei?

Harvat asiat menevät elämässä todella pieleen. Yhä harvemmin hommat kosahtaa silloin, kun tekee päätöksiä rohkeasti ja vaihtoehtoja kummemmin analysoimatta. Sydän tietää, niin minun äiti sanoisi. Jos peittää itsensä ja omat värinsä, tulee peittäneeksi myös oman vaistonsa. Samalla kertaa vaipuvat näkymättömiin myös särmät ja saranat, joihin toiset ihmiset voisivat kiinnittyä.

Ihminen, joka ei anna muiden nähdä itseään, on yksinäinen ollessaan muiden keskellä. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan energian itsessään ja antaa niiden kuohua oman voimansa ylitse. Hän sulauttaa itsensä ihmislauman joukkoon riisumalla itsestään intohimon, kauneuden, vihan sekä mielipiteet, jotta voisi tuntea olonsa osaksi yhteisöä. Yhteisöä, johon hän ei todellisuudessa edes tahdo kuulua. On päästävä lähtemään, kun tahtoo. On saatava olla rajaton.

Minua ei ahdista se, ettei minulla ole omaa alaa tai ammattia, yhteisöä tai uskontoa. En identifioi itseäni kansallisuuden tai sukupuolen mukaan. Niillä asioilla ei ole merkitystä.

Pidän tärkeämpänä kotia ja suhteessa siihen syntyvää identiteettiä. Koti on paikka, jossa minä uskallan tulla nähdyksi. Kyselin pitkän aikaa niin perheeltäni, ystäviltäni, tuntemattomilta kuin terapeutiltanikin, missä koti voisi olla. Lopulta kyllästyin. Nimesin itseni juurettomaksi.

Ymmärrys sujahti minuun äkkiarvaamatta sohvalla maatessani, kun katsoin toissailtana elokuvaa Bewitched. Leffassa Nicole Kidmanin näyttelemä noita suree eroa tavismiehestä. Naisen isä kehottaa häntä palaamaan kotiin.

”Mutta missä koti on?”

”Se on siellä, missä olet onnellinen.”

Elämässä on lopulta kyse siitä, että löytää tiensä kotiin aina uudelleen. Koti on ajatuksissa ja tunteessa, se on kokemuksissa. Kotona uskaltaa olla joku. Minunkin on jo aika kääntää kulku maailman myrskyistä kohti kotia.

Hyvät ja tärkeät muutokset ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Yksinkertaisia ne saattavat olla, nopeitakin. Ihmisen henkiset muutokset ovat kipeitä, sokeita hetkiä, joita ei jaeta toisten kanssa. Ne ovat yksinäisiä ajanjaksoja, joina kämppä tuntuu asumattomalta ja keho lainatavaralta. Kaupungit ovat kaikki samansävyistä harmaata.

Niin pahalta kuin tämä uudelleensyntymä tuntuukin, minun on lähes mahdotonta päästää irti ahdistuksesta. Kipeän sydämen taakse on turvallista mennä piiloon. Tuntuu lohdulliselta pukeutua mustaan ja unohtaa, mistä saa mielihyvää. Minä en ainakaan halunnut yrittää olla hyvännäköinen enkä hyväntuulinen silloin, kun en tiennyt mikä olen naisiani. Entä jos yrittäisinkin näyttää kauniilta ja puhua mitä ajattelen, mutta olisin silti onneton?

Helmikuussa kirjoitin muistikirjani kanteen ”Ota pieni riski, tule ulos leikkimään” ja piirsin viereen ilmapalloja. Heliumpalloja. Juuri niitä, jotka aiheuttavat minulle huimauksen.

Minä olen itse se heliumpallo, jota pelkään. Pelkään, etten löydä kotia koskaan, jos päästän itseni vapaaksi. Eipä sitä tiedä kukaan, mitä pallolle käy. Sillä on kuitenkin syynsä nousta heti taivaalle irti päästyään. Se on sen suunta, siellä on sen koti.

Joskus sielu, joskus mieli

Kaipaa kotiin

Kotonakin

Joskus sydän, joskus iho

Asettuu minuun

Vähän kerrallaan