Luinpa tässä eräänä yönä kirjan:
Eva Wahlströmin Homma hanskassa (Lite räcker inte, Otava 2007) on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensi kerran kokeilin nyrkkeilyä kuntonyrkkeilykurssilla pari vuotta sitten. Kurssilla mätkimme enimmäkseen säkkiä ja pistehanskoja, mutta jossain vaiheessa mukaan tulivat myös pienimuotoiset skabailut. Ensiksi pelotti: treenipari tähtää ihan oikeasti päähäni, minun ON väistettävä. Entä jos en ehdi?! Jännittävää ja saakelin rankkaa. Pidin lajista saman tien, ja halusin tietää enemmän oikeiden nyrkkeilijöiden elämästä. Millaista on saada turpaan ilta toisensa jälkeen? Millaista on olla painoluokkaurheilija ja noudattaa ikuista dieettiä? Miten pää kestää? Kirja ei olisi kysymyksiini voinut paremmin vastata. Vaikka harrastus on toistaiseksi tauolla, mielenkiintoa lajiin riittää silti. Lisäksi pidän yleensäkin urheilijan elämästä kertovasta kirjallisuudesta. Ihailen Evan kaltaisia naisia, jotka ylittävät rotkoja sukupuolten välisissä rajanvedoissa. Häntä kiellettiin nyrkkeilemästä, eikä "akkaa" suostuttu hyväksymään treeneihin mukaan. Kuinkas kävikään. Hänestä kuoriutui pirun hyvä nyrkkeilijä ja urheilija juuri sen takia, että hän joutui olemaan ei-nainen. Kaiken loistavuutensa lisäksi hän on todella inspiroiva persoona, ja nättikin vielä.
Kirjassa Eva kertoo elämästään lapsuudesta ammattiurheilijan arkeen saakka. Tarinat muodostavat sillan alkupisteen ja nykyhetken välille ja siitä on selkeästi nähtävissä, miksi Eva on juuri Eva. Vahva, itsenäinen, kurinalainen ja nokkela. Ai että, mitä ylistystä. Kirjasta kuultavat läpi henkisen psyykkauksen jäljet. Hän tietää, missä on hyvä ja missä paras, eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Välillä tämä kuitenkin ärsytti minua, mutta se johtui ennemminkin kirjoitustyylistä kuin sisällöstä. (Huom. Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.) Tyylillisesti toteavat lauseet tekivät itsevarmuudesta koppavan kuuloista.
Kirja opetti minulle paljon uutta ammattiurheilijan ja nyrkkeilijän arjesta. Olen ikuisuuden ihannoinut urheilijoita, heidän kanttiaan ja kestävyyttään. Nyt uskon, että kaikki ihailemani ominaisuudet on kuitenkin kulissia. Urheilua heijastelee enemminkin raadollinen epävarmuus kuin onnistuminen. Itsensä rikki repiminen ei takaa mitään. Aina on olemassa parempia kilpakumppaneita, epärehellisiä tuomareita, vatsapöpöjä ja lentoliikenteen sotkuja, jotka voivat viedä maton alta. On vain elettävä tulevaisuutta varten. Jossain siellä on hetki, jolloin kaikki tähdet ovat oikeassa linjassa taivaalla. Ei voi tehdä muuta kuin treenata ja hioa itsestään yhä kirkkaampaa timanttia.
Murtunut nenä, leikattu olkapää, itsensä näännyttäminen ennen punnitusta ja äärimmäinen stressi. Hyväksytyksi tuleminen ja vapaus tehdä rakastamaansa asiaa päivästä toiseen parhaiden valmentajien silmän alla. Kaikki samassa paketissa, ota tai jätä.
