Varpaillaan

Pidin tänään elämäni ensimmäisen saikkupäivän töistä. Olen tosi flunssainen pikkuinen raato. Sen verran selvisin ulos, että hain kaksi rasiaa mansikoita herkuiksi ($1 per n. 400 gramman rasia! Ei paha). Katson telkkaria, syön mansikoita ja puuroa ja yritän parantua. Nyt alkaa jo helpottaa. Olen lääkinnyt itseäni inkivääri-chili-sitruuna -teellä ja hunajalla sekä tujuilla sinkkiannoksilla. Väittäisinpä, että lääkinnästä on ollut erittäin kovasti apua. 

Viikonloppua en ole kummemmin suunnitellut, sillä haluan parantua nyt kerralla potematta jälkitauteja viikkokausia. Jos olo sallii, käyn huomenna tutustumassa bussituristina johonkin uuteen alueeseen, ehkä Brooklynin puolella olemaan Dumbon alueeseen tai Williamsburgiin. Olen opetellut kulkemaan puolet työmatkasta bussilla, ja se on kyllä kätevää. Metrokortilla pääsee kulkemaan kaikilla kaupungin busseilla. Ne kyydit ovat aivan aarreaittoja! Lähes ilmaisia turistibussikyytejä, joissa saa selostuksenkin halutessaan, kunhan vain istahtaa paikallisen näköisen mummelin viereen ja kysyy kiltisti, tunteeko tämä aluetta. Sitten alkaa tekstiä tulla niin ettei ehdi edes kuunnella. 

Sunnuntaina olisi suunnitelmissa käydä brunssilla Susanin kanssa Riverbank State Parkissa sijaitsevassa Tian-ravintolassa. Sieltä on kuulemma mahtavat näköalat joelle ja kohtuuhintaiset, maistuvat ruuat. Brunssi on kyllä ihana asia, sellainen pitäisi järjestää vähintään kerran viikossa. Aamiainen keskellä päivää, pitkän kaavan mukaan. Nam, nam ja nam. Sunnuntaina olisi kivaa käydä myös luonnontieteellisessä museossa (Museum of Natural History) sekä Upper West Siden isolla Green Flea-kirpputorilla, mutta ei taida olla hyvä idea riehaantua niin kovasti. Tipuaskelin kohti tervettä oloa.

Katson telkkarista Bostonin pommi-iskuista epäillyn kiinniottouutisia. Viime päivinä on kyllä ollut koko ajan takaraivossa pieni pelko. Täällä terrorismin uhka leijuu koko ajan yllä, kaikki tiedostavat vaaran. Eletään näennäisesti tavallista elämää, mutta kuten eräs tv:ssä haastateltu totesi: "Olemme jatkuvasti varpaillamme, olemme olleet 9/11:sta asti. Pelkäämme, että jos päästämme keskittymisen herpaantumaan hetkeksikään, se hetki on meille kohtalokas. Sama pätee sekä valtioon että yksilöihin."

Pommi-iskuista puhutaan koko ajan, jatkuvasti, kaikkialla. Aihetta ei pääse karkuun. En osaa kuitenkaan olla huolissani yötä päivää. Pelko käy mielessä nähdessäni poliisit rynnäkkövarustuksessaan ja kuullessani kuulutukset, joissa kehotetaan tarkkailemaan "epäilyttäviä henkilöitä" ja ilmoittamaan viranomaisille esimerkiksi hylätyistä laukuista. Pelko häviää, kun pääsen tilanteesta pois. Kyllä, poliisi herättää minussa pelon. Sen läsnäolo ei suinkaan tee oloani turvalliseksi. Turvallinen olo tulee siitä, että ihmiset saavat elää omaa elämäänsä pelkäämättä ja ilman, että tavallisia askareita joudutaan kontrolloimaan kaikin voimin. Uskon Bostonin asukkaiden tuntevan nyt suurta helpotusta, eikä vain siksi, että epäilty on otettu kiinni. Heitä helpottanee myös se, että he saavat jälleen liikkua ja hengittää ilman, että poliisi vahtii heidän jokaista liikettään. 

P.S. Odotan innolla, että Jennan kirja "Ikävistä pohjattomin - Sisaruksen menettäneiden tarinoita" julkaistaan tämän vuoden aikana. Jenna kertoo julkaisuprosessista blogissaan. Kirjoitin hänen pyynnöstään tekstin kirjaan parinkymmenen muun joukossa. 

Jenna on yksi rohkeimmista tuntemistani ihmisistä. Nostan hattua hänen uskomattomille ponnisteluilleen tämän projektin toteutumiseksi. Hän on tukenut minua monissa elämäni käänteissä, kuten hän on tukenut useita muitakin. Kirjaa hän alkoi suunnitella tajuttuaan, ettei sisaruksen menettäneille ole tarjolla samanlaista apua ja tukea kuin esimerkiksi lapsensa menettäneille. Jälleen hän auttaa todella monia elämän runnomia tällä kirjalla. Kiitokset Jennalle.