Rakkaudesta

Rakkaus. RRRRRakkaus. Kaikille tuttu juttu, jokapäiväinen, arkinen, juhlallinen. Tavoiteltava haave, pelottava ja musertava mielentila. Rakkaus ei ole tunne, vaan olemisen tila. Rakkaus ei ole pelkkiä hymyjä ja suudelmia, vaaleanpunaisia hetkiä ja syviä huokauksia. Se on opettelua. Karttakepillä sormille, nurkkaan häpeämään. Jälki-istuntoa, työntöjonoja, kukkulankuningasta, porukasta ulos jättämistä. Sitten tulee kevätjuhla, jaetaan todistukset, loma alkaa eikä huolta murhetta. Elämä ei voisi olla parempaa.

Tiedättehän sen dinosauruksiakin vanhemman replan, jota aina sydänsurujen, itsesäälin ja yksinäisyyden hetkillä kuulee. "Et voi rakastaa ketään toista, ennen kuin rakastat itseäsi." Kovin on helppo heittää kuomaa moisella virkkeellä, mutta noudattaako neuvonantaja useinkaan omaa ohjenuoraansa? Epäilenpä. Väittäisin, että monetkaan eivät voi aidosti julistaa rakastavansa itseään ja jokaista ihmistä koko sydämestään, halkeamispisteeseen saakka. 

Perustelen väitettäni seuraavilla havainnoilla, jotka olen tehnyt itsestäni. Olen toistanut kokeen tieteellisyyden nimissä ja kohdistanut sen myös muihin ihmisiin. Toistetut empiiriset kokeet ovat tuottaneet aina saman tuloksen.

Meillä on tarve kuvitella olevamme aina jossain muualla, toisenlaisessa hetkessä. Siinä kuvittelemassamme hetkessä, jonka verhoamme "suunnitelman", "muiston" tai "haaveen" nimikkeen alle, olemme toisia ihmisiä. Muistossani en ole tämänhetkinen todellinen minä, sillä olen jo muuttunut ajan saatossa toiseksi. Sama pätee unelmiin ja toiveisiin, joita tulevaisuudelta odotan. Jos rakastaisin itseäni sellaisena kuin olen tässä ja nyt, enkö haluaisi olla itseni kanssa aivan rauhassa? Hengittää, hymyillä, tanssia ja nauraa niin vapaasti kuin ikinä osaan, pelkäämättä ja surematta.

Peittelemme itseämme tekemiseen ja tietämiseen. Keräämme saavutusarsenaalia ja identifioimme itsemme sen mukaan, keiden saavutuksista pidämme. Fanitan, ihailen ja jahtaan toisia ihmisiä ollakseni enemmän heidän kaltaisensa. Kaiken sen ajan ja energian voisin käyttää läheisteni kanssa, eli niiden ihmisten seurassa, jotka ovat tehneet minusta tällaisen. Voisin koetella voimiani niissä asioissa, joita rakastan, ja kehittyä paremmaksi kuin itse olin eilen. 

Yllätyn joka kerta katsoessani peiliin. Sieltä ei kurkistelekaan se Maarit, jonka odotan näkeväni. Peilikuvastani ei hohkaa rätisevää onnea ja 1986 eri värisävyä. Sieltä katsoo elämänsä mittaan tasaisesti kiloja kerännyt liuhutukkainen, aivan tavallinen tyttö, joka toivoisi olevansa hieman jännittävämpi ihminen. Yllätyksestäni ja pinnalla värähtävästä pettymyksestäni huolimatta suuni taittuu hymyyn. Tuo tyttö on selvinnyt kaikesta, mitä eteen on heitetty. Tuolla tytöllä on ollut aina juuri ne oikeat sanat ja teot, juuri oikea määrä rohkeutta astua milloin eteenpäin ja milloin luovuttaa. Hän on löytänyt paikkansa, ja se on tässä. Kyllä minä itseäni rakastan. Rakastan myös teitä kaikkia, teitä siellä. 

Rakkaus on lapsellista ja se on lällyä. Koko elämä on oikeasti kauhean lällyä, mutta tässä ajassa se on naamioitu niin kovaksi, ettei sitä enää ihmisen tarkoitukseksi tunnista. Istahtakaa alas ja olkaa hetki vaaleanpunaisia. Kaivatkaa, piirrelkää sydämiä paperille, itkekää menetettyjä rakastajia, kikattakaa tulevia romansseja. Minä ainakin olen antanut itselleni vapauden saada aivan saman verran sydäntä kutittelevaa rakkautta kuin maailma minulta saa, ja se on tehnyt minusta onnellisen. 

Loppuun on kuitenkin todettava, että vielä onnellisemmaksi minut teki puolen tunnin silmitön raivo eräällä jalkapallokentällä tiistaipäivän vaihduttua jo yöksi. Huusin, kiroilin, kiljuin, heittelin kaikkea käsiin saamaani ja vihasin koko maailmankaikkeutta. Vihasin, kunnes olin niin väsynyt, etten jaksanut enää seistä. Kävelin kotiin tyhjänä ja kaikkeni antaneena. Sadun sanoin, ei kaikki voi olla aina niin helvetin vaaleanpunaista hattaraa. Tunnen mitä tunnen, juuri silloin kun tunnen.