Joitakin asioita päätyy ajan mittaan pitämään itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi sitä, että metsässä on puita. No niin on, mitä sitten?
Sitä vaan, että oletteko käyneet katsomassa niitä puita? Sen hienompia ilmestyksiä ei olekaan. 400 vuotta vanhat haapapuut saavat haukkomaan henkeä, kierteelle kasvaneet kelomännyt kertovat useamman kuin yhden vaivaisen ihmisiän verran tarinaa. Onko meillä tässä nyt sitten mitään hätää? Olemme täällä vain silmänräpäyksen verran sähläämässä, eikä mikään muutu. Ei mikään, paitsi kaikki.
Koin puuvalaistumisen kaksi päivää sitten. Vietin sunnuntain ystävän kanssa Seitsemisen kansallispuistossa. Kävelimme reippaat viitisen tuntia puistoa ympäri upeassa säässä. Pysähtelimme aina, kun tuli sellainen olo. Puhuimme tulevaisuuden haaveista, puista, epifyytistä, palokoroista, ajan pysähtymisestä, mattojen kutomisesta ja kahvin puutteesta. Mukavampaa päivää en ole aikoihin saanut viettää.
Seitsemisen kansallispuistossa on myös Koveron perinnetila, joka on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Siellä istuimme tuvassa kangaspuiden ja pärekorien äärellä. Mietimme pitkän tovin, miten nykyään kukaan ei osaa tehdä mitään muuta kuin excel-taulukoita ja suunnitelmia. Toista se oli ennen.
Koveron tilan ja Multiharjun aarniometsän yhteisvaikutus oli raju: kadotin ajan. Se vaan hävisi. Sisältäni katosi kaikki ajan luoma vääntö. Ei ollut kiire, ei tarvinnut hidastella. Oltiin ja kuulosteltiin vain, ja kaikki oli aivan täydellistä. Kannoin kokemuksen mukanani tähän viikkoon, ja se tuntuu tuottaneen pari onnistumista. Kaikki tulee kohdalleni ajallaan, minun tehtäväni on vain kuunnella ja tarttua toimeen tuntiessani pienen tönäisyn jossakin sydämen sopukoissa.
Vetäisin loppumatkasta mukkelismakkelis pusikkoon ja nauroin itselleni niin makeasti, ettei matka meinannut jatkua millään. Itselleen hohottaminen parantaa vaivan jos toisenkin.
Muutan syksyllä Helsinkiin. Kai sielläkin on metsiä?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti