Totta puhuen

TIEDÄTKÖ, MIKÄ TOTUUS POHJIMMILTAAN ON? SE ON HAAVA IHOSSA. HAAVA, JOSTA VUOTAA ULOS VERI, KUDOSNESTE, JOSKUS MÄTÄ. SE ON KIPEÄ KOHTA SIINÄ KUORESSA, JOKA IHMISTÄ PITÄÄ KASASSA. EI IHMINEN OLE REHELLINEN. VAIN SILLOIN, KUN RAKKAUS NÄKYY KIRKKAAMMIN IHMISTEN VÄLILLÄ, VOI MENNÄ VÄHÄN HAAVOILLE, OLLA TODELLINEN JA EHKÄ KOKEILLAKIN, VOISIKO SITÄ VIELÄ HIEMAN TODELLISEMPI OLLA. SILLOIN MUISTAA, ETTÄ RAKKAUS ON TIE TUKITTUUN IHMISEEN. JA KILTTEYS. JA KAUNEUS. ETTÄ ON OLEMASSA JOTAKIN, JOKA RIKKOO JA PARANTAA. HAAVAT EIVÄT OLE AUKI IKUISESTI. NE MENEVÄT KIINNI, KUN EI TARVITSE OLLA ENÄÄ AUKI JA SITTEN TULEVAT ARVET. ARVET OVAT KAUNEUTTA SUURIMMILLAAN. NE OVAT MUISTOJA TOTUUKSISTA.

Olen unohtanut sanoa monta asiaa. Mitä enemmän unohdettuja sanoja kertyy, sitä vahvemmin valhe täyttää päätä, vähän niin kuin niistämätön räkä. Leikitään hetki, että nyt on pakko puhua totta. Niistetään huolella.

Olen unohtanut sanoa monille, kuinka paljon heistä välitän. Usein he ovat ihmisiä, joiden kaltaiseksi haluaisin tulla. Joskus he ovat ihmisiä, joille ajattelen olevani vain yksi silloin tällöin unohtuva ja joskus taas mieleen muistuva nimi. On sellaisia, jotka olen ottanut osaksi elämääni, vaikken heitä oikeastaan tunnekaan. Ajattelen heitä usein kaukana sanojen takana. Ja miksi en sano? Miksi en kysy, että en kai mä ole sinulle kuka tahansa? Koska en tiedä, mitä sitten tapahtuisi.

Olen unohtanut sanoa joillekin, etten oikeastaan välitä heistä ollenkaan. He ovat vain pudonneet pois. Olisin kuitenkin halunnut olla rehellisempi. Kurjatkin ansaitsevat totuuksia.

Minun on jo kauan pitänyt sanoa etten koskaan ole tiennyt, kuinka kerrotaan että suututtaa ja kovaa. Tai sanotaan, että minä rakastan sinua. Miltä naaman kuuluu silloin näyttää, miten kädet laitetaan? Ja tästä te suututte: minä en ole koskaan halunnut olla onnellinen. Olen vain halunnut olla vereslihalla ja koko ajan jossakin rajalla, jotta kunnolla tuntuisi. Tykkään siitä, että pelottaa. Kun itkettää, tulee tehneeksi isoja asioita.

Karkumatkaani pitkin maita ja mantuja siivittävät sanomatta jääneet pelot, Perhe ja Taide. Entä jos mulla on joskus oma perhe ja joudun elämään uudestaan läpi kaiken sen surullisen ja täysin epäuskottavan julman, minkä läpi on jo kerran koluttu? Ja entä jos lakkaan uskaltamasta enkä koskaan onnistu luomaan jotain, mistä löydän täyttymyksen? Teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi ajatella näitä asioita. Keksin kaikkea muuta puuhaa, ettei tarvitsisi puhua totta. En suostu uskomaan, että perhe voi olla onnellinen. Laiskottelen ja välttelen, jottei minun tarvitsisi tulla paremmaksi siinä, mitä tykkään tehdä. Mutta välttely saa minut voimaan hirveän pahoin.

Jätin sanomatta senkin, että minä epäonnistuin ensimmäisellä yrittämällä suurin piirtein kaikessa. Olen epäonnistunut rakkaudessa, terveydessä, työssä ja opiskelussa. Olen loukannut ihmisiä, huijannut, unohtanut unelmia, luovuttanut liian aikaisin ja lannistunut. Minä epäonnistuin. Siinä on vapauttavin lause, jonka osaan suomen kielellä sanoa. Se on puhtainta mahdollista rakkautta itseään kohtaan. Sanoa se ja silittää itseään hellästi. Ei se haittaa, yritetään yhdessä uudestaan.

Ja sitten vielä yksi asia. Se, että mä yritän vain tehdä itsestäni läpinäkyvää ja löytää sanoja sille, mitä minä olen. En jaksa edes yrittää selittää sinua tai naapurin israelilaista miestä, joka halaa minua aina kun nähdään. En tiedä, kuinka kertoisin kenenkään elämästä ja tunteista. Tunnen vain omani ja tiedän, etteivät ne ole tuttuja kenellekään muulle. Etsin sanoja ja kehoni keinoja, jotta sisälläni eri suuntiin sinkoilevat asiat tulisivat ihon läpi ja menisivät sinuun. Tunnistaisit niissä itsesi, ja voisit sanoa, että hitto vie mehän ollaan ihan samaa kamaa. Tahtoisitpa tuntea minut ja pitäisit minusta silti. 

vielä joskus keksin

kuinka risteytän yön ja päivän

nojaamatta hengettömiin riveihin 

ja haaleaan veteen