Koti

Veijo Baltzar katsoi minua eilen syvälle silmiin ja tönäisi sanoillaan:

”Miksi sinä yrität näyttää siltä, ettet ole kukaan, vaikka sinä olet joku? Sinua saa kyllä katsoa, mutta sinua ei saa nähdä. Miksi haluat olla piilossa? Pukeudut mustaan, vaikka sinusta näkee kauas, että olet kaikkea muuta kuin mustiinpukeutuja. Tule pois sieltä.”  

Olen tässä miettinyt Baltzarin sanoja. Miksi on niin pirun vaikeaa olla reippaasti jotakin, meni metsään tai ei?

Harvat asiat menevät elämässä todella pieleen. Yhä harvemmin hommat kosahtaa silloin, kun tekee päätöksiä rohkeasti ja vaihtoehtoja kummemmin analysoimatta. Sydän tietää, niin minun äiti sanoisi. Jos peittää itsensä ja omat värinsä, tulee peittäneeksi myös oman vaistonsa. Samalla kertaa vaipuvat näkymättömiin myös särmät ja saranat, joihin toiset ihmiset voisivat kiinnittyä.

Ihminen, joka ei anna muiden nähdä itseään, on yksinäinen ollessaan muiden keskellä. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan energian itsessään ja antaa niiden kuohua oman voimansa ylitse. Hän sulauttaa itsensä ihmislauman joukkoon riisumalla itsestään intohimon, kauneuden, vihan sekä mielipiteet, jotta voisi tuntea olonsa osaksi yhteisöä. Yhteisöä, johon hän ei todellisuudessa edes tahdo kuulua. On päästävä lähtemään, kun tahtoo. On saatava olla rajaton.

Minua ei ahdista se, ettei minulla ole omaa alaa tai ammattia, yhteisöä tai uskontoa. En identifioi itseäni kansallisuuden tai sukupuolen mukaan. Niillä asioilla ei ole merkitystä.

Pidän tärkeämpänä kotia ja suhteessa siihen syntyvää identiteettiä. Koti on paikka, jossa minä uskallan tulla nähdyksi. Kyselin pitkän aikaa niin perheeltäni, ystäviltäni, tuntemattomilta kuin terapeutiltanikin, missä koti voisi olla. Lopulta kyllästyin. Nimesin itseni juurettomaksi.

Ymmärrys sujahti minuun äkkiarvaamatta sohvalla maatessani, kun katsoin toissailtana elokuvaa Bewitched. Leffassa Nicole Kidmanin näyttelemä noita suree eroa tavismiehestä. Naisen isä kehottaa häntä palaamaan kotiin.

”Mutta missä koti on?”

”Se on siellä, missä olet onnellinen.”

Elämässä on lopulta kyse siitä, että löytää tiensä kotiin aina uudelleen. Koti on ajatuksissa ja tunteessa, se on kokemuksissa. Kotona uskaltaa olla joku. Minunkin on jo aika kääntää kulku maailman myrskyistä kohti kotia.

Hyvät ja tärkeät muutokset ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Yksinkertaisia ne saattavat olla, nopeitakin. Ihmisen henkiset muutokset ovat kipeitä, sokeita hetkiä, joita ei jaeta toisten kanssa. Ne ovat yksinäisiä ajanjaksoja, joina kämppä tuntuu asumattomalta ja keho lainatavaralta. Kaupungit ovat kaikki samansävyistä harmaata.

Niin pahalta kuin tämä uudelleensyntymä tuntuukin, minun on lähes mahdotonta päästää irti ahdistuksesta. Kipeän sydämen taakse on turvallista mennä piiloon. Tuntuu lohdulliselta pukeutua mustaan ja unohtaa, mistä saa mielihyvää. Minä en ainakaan halunnut yrittää olla hyvännäköinen enkä hyväntuulinen silloin, kun en tiennyt mikä olen naisiani. Entä jos yrittäisinkin näyttää kauniilta ja puhua mitä ajattelen, mutta olisin silti onneton?

Helmikuussa kirjoitin muistikirjani kanteen ”Ota pieni riski, tule ulos leikkimään” ja piirsin viereen ilmapalloja. Heliumpalloja. Juuri niitä, jotka aiheuttavat minulle huimauksen.

Minä olen itse se heliumpallo, jota pelkään. Pelkään, etten löydä kotia koskaan, jos päästän itseni vapaaksi. Eipä sitä tiedä kukaan, mitä pallolle käy. Sillä on kuitenkin syynsä nousta heti taivaalle irti päästyään. Se on sen suunta, siellä on sen koti.

Joskus sielu, joskus mieli

Kaipaa kotiin

Kotonakin

Joskus sydän, joskus iho

Asettuu minuun

Vähän kerrallaan