"Christmas doesn't come from a store..."

"... Maybe Christmas perhaps means a little bit more..." Dr. Seuss, How the Grinch Stole Christmas!

Kohmeiset varpaat, väsyneet silmät ja suklaannälkäisen suun tyydyttävä joulu rakkaan perheen parissa. Ystävien muistaminen ja kiitollisuus. Kynttilöiden valo. Tappiin asti valvottu jouluyö. 

Joulutunnelmassani suistun aina pohdiskelemaan, niin tänäkin vuonna. Koristelin tänään kuusta ja haistelin sen tuoksua. Olen katsellut puita vähän niin kuin ihailevasti niin kauan kuin muistan. Olen myös halannut niitä, kuljettanut kättäni niiden runkoja pitkin, hypistellyt lehtiä ja neulasia. Ulkona kulkiessani katseeni kääntyy luontevasti katselemaan puiden latvoja ja taivasta. 

Tarkkaillessani olen oppinut puilta muutamia asioita. 

Minut on luotu kasvamaan suorassa ja ylväänä kohti taivasta. Minulle ei ole asetettu rajoja. 

Minulla on juuret, joiden avulla pysyn hengissä ja joita kunnioitan. Taivun tuulessa ja myrskyssä, mutten juurieni ansiosta kaadu. 

Annan muille tukea, varjoa ja suojaa kun he sitä tarvitsevat. 

Juon paljon vettä. 

Tein joulun rauhallisuudessa ja ainaisen liikkeen hiljentyessä paluun juurille. Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani ja hengitin syvään. Mielikuvissani päiväkirjan sivut olivat täynnä teinivuosien ihastuksia ja vihastuksia, heppajuttuja ja läskikriisejä. Tartuin ensimmäiseen vihkoon ja läväytin eteeni vuoden 2002 juhannuksen. Yllätyin niin, että pääsi itku. 12-vuotias Maarit kirjoitti vielä kovin lapsellisella käsialallaan ja hailakanpunaisella kynällään jotain aivan toisenlaista. Hän siteerasi Sokratesta.

"Suo minulle, että kaunistuisin syvältä sielustani ja että kaikki ulkoinen minussa olisi sopusoinnussa sisäisen ihmiseni kanssa. 

Kunpa voisin pitää viisasta ihmistä rikkaana ja kunpa minulla olisi sen verran menestystä, minkä ihminen voi kantaa ja kestää vain itsekurin voimin." 

Selasin eteenpäin muutaman päivän. Olin kirjoittanut englanninkielisen lyhyen tarinan, jonka päätteeksi totesin seuraavaa: 

"No, tarina oli kyllä aika typerä, mutta sainpahan harjoitusta. Öitä, aika joogata." 

Joogata?! Kiesus mikä pentu. Luin pätkiä äidille ja isälle, eikä heitä tuntunut kovinkaan edes yllättävän löydökseni. Luulin että olen aloittanut lukemisen, kirjoittamisen ja meditoinnin vasta aivan eilen, mutta ilmeisesti en. Meditoin jo varmastikin alle kouluikäisenä Harrin kanssa, mutta jostain syystä kaikki muistot tuolta ajalta ovat olleet syvien peitteiden alla. Paluu juurille osui ja upposi. Palasin siihen virtaan, jossa olen ollut jo kymmenen vuotta sitten. Pelottavan lämmin tämä tuttuuden syli. 

Luin kirjoituksiani halki vuosien. Olihan niitä teinin poikasuruja ja jos jonkinlaisia kriisejä, mutta enemmän oli tekstejä, jotka tulivat jostakin sydämen syvyyksistä. Oli niin raastavaa yksinäisyyttä ja surua, että vain parista ensimmäisestä sanasta muistin ne hetket jälleen. 

"Jokainen kyynel kuivattaa sieluani. Kuvittelen, että tipat ovat viimeisiä, että ne vihdoin toisivat helpotuksen. Ei, naiivimmin en voisi luulla. Ne vain vuodattavat minusta ilon. Koko talo hiljenee, kukaan ei naura. Olen joutunut ahdinkoon ja sumu on laskeutunut labyrinttiini. Elämääni. Tajuan, kuinka yksin olemme muoteissamme, kuinka omat ajatuksemme tuovat meille onnea tai ahdistusta. Niin turtuneena olen, etten jaksa kuivata omia kyyneleitäni. En edes huomaa niitä enää. Enkä anna kenenkään muun suruuni koskea." 12.3.2007

Oli runoja vuodelta 2005.

"Mitä kuulisin, jos itse päättäisin

Sanoja kauneimpia olemassa olevia

kermalla siveltyjä

helmeileviä pinnaltaan

Kerrottu äänellä viskinkarhealla."

"Suihkii tuulen poika

ohi risteyksen, katson ikkunasta

Menee tyttöään hakemaan

tyttöä kaunista kuin ensimmäinen kevät"

"Vaikeroi kaiku, vaeltava voima

Etsien sielua 

Aaltojen alta

Kallio raikaa

Luokseen ei päästä

Milloin mun ääneni vapautuu tästä?"

Allekirjoitan edelleen kaiken kirjoittamani. En kadu mitään, en yhtäkään sanaa, ajatusta tai tekoa, jotka tuolloin tuntuivat virheiltä. En kadu yhtäkään vihanpuuskaa. Vain sitä hämmästelen, että päiväkirjan sivut ovat täynnä epäilevää pelkoa siitä, mitä tapahtuisi, jos joskus suuttuisin. Jos joskus jollekin sanoisin, mitä todella haluaisin. Vuosia meni niin, että tunsin eläväni toisten varjossa. En osannut puhua, tuntui kuin ääneni olisi löytänyt oman taajuutensa vain paperilla tai lavoilla. Kirjoitin terapiasta vuonna 2007 näin: 

"Terapia on minulle kuin näyttämö. En ole siellä avoimesti rikkinäinen, vaan valmistelen jokaiselle kerralle uuden roolin. Jälkeenpäin pohdin kuinka hyvin esitys meni." 

Jouduin kuitenkin aikani näyteltyäni astumaan lavalta alas ja purkamaan kerät auki. Niiltä ajoilta taskuihin on jäänyt monta oppia, jotka kulkevat elämän ohjekirjassani edelleen mukana. 

Tämä matka menneisyyteen oli paras joululahja, jonka osasin itselleni antaa. Olen pelkkää hymyä. Olin jo aiemminkin, kun ajelin Tampereelta ja lauloin koko matkan eri murteilla. Tai niiden variaatioilla. Onneksi (harmiksi?) kukaan ei ollut kuulemassa lappilaista versiotani Finlandia-hymnistä. 

Hyvää joulua.

"Tässä kirjassa on liian pientä tekstiä" - 24-vuotiaan mietteitä

Onneksi olkoon äiti ja isä, 24 vuotta sitten syntyi tällaiseksi töpöuunoksi kasvanut pötkylä. Juhlan kunniaksi on aika kerrata varhaisen elämäni vaiheita.

Lempileikkini taaperona oli kaadella vettä mukista toiseen. Käärin myös innokkaasti tavaroita sanomalehtiin, pistäen tällä metodilla hukkateille vanhempieni vihkisormukset. Anteeksi. 

Olin kova tyttö lukemaan jo pikkuisena. Muistan veljeni kanssa käydyn väittelyn siitä, onko "asti" sana vai ei. Olin raapustanut kovalla työllä nuo kirjaimet paperille ja veli kehtasi väittää, etten saanut aikaiseksi oikeaa sanaa. Osasin siis lukea kauan ennen kuin hienomotoriikkani salli omat tuotokseni. 

Veljistä tuli mieleen: pentuna lempibändini oli Led Zeppelin ja maailman parasta oli tulla roikotetuksi jaloista pää alaspäin. Pidimme myös teeseremonioita, kalastimme, heitimme tikkaa ja opiskelimme tähtikuvioita. Muistan ikuisesti sen päivän, kun heitin tuon knallin Harria päin, ja se lensikin suoraan hänen päähänsä! Suuri onnistuminen, niitä ei montaa elämässä koe.

Naapurin Mikko oli ensimmäinen lapsikaverini. Oikeastaan ihan ensimmäinen kaverini oli naapurin Kaveli, jonka luokse hilpaisin harva se päivä muutamat hiushaivenet hulmuten tuulessa. Taisin olla muutaman vuoden ikäinen, kun karkasin ylämäkeen Paimentielle ja löysin vuoden ikäisen Mikon kaverikseni. Mikon kautta tutustuin Annikaan, josta en ole sittemmin luopunut. Kannatti herätä tuonakin päivänä. 

Olikohan tämä meidän ensimmäinen koulupäivä?

Tykkäsin jo pienenä hevosista. Muistan erittäin elävästi sen traagisen päivän, kun pääsin ratsastamaan Harjamäen ratsastustallille ensimmäistä kertaa. Tullessani alas hevosen selästä laskeuduin sulokkaasti istahtaen suoraan hevosenpaskaan. Muistikuvieni mukaan äiti nauroi kippurassa vieressä, ja minä sanoin vihaavani hevosia. 

Kruisailin meidän omalla tiellä Annikan pyörällä ollessani vielä kerhoikäinen. Meillä oli sinä iltana hoidossa serkkuni perhoskoira Jesse, ja Annika oli tulossa meille yöksi. Pyöräilytuokion tiimellyksessä tein uskomattoman tiukan shikaanikäännöksen Kavelin pihassa, ja tupsahtin kyljelleni asfalttiin. Yritin kömpiä ylös oikean käden varassa, mutta ylöspä en päässytkään. Totesin isille, että nyt taisi katketa käsi. Kaahattiin terveyskeskukseen, ja käteen alkoi sattua aivan tolkuttoman hirveästi. Yksi siihen astisen elämäni tähtihetkistä oli kuitenkin päästä ambulanssilla (!!) KYSiin. Sielläpä pistettiin sitten kyynärpäästä murtunut käsi sormista olkapäähän pakettiin, ja minä sain opetella kirjoittamaan ja sotkemaan vasemmalla kädellä. Kesän lopuksi otettiin kipsi pois, ja oikea käsi näytti E.T.:n raajalta. Valkoinen ja ruipelo. Tuli siitä melkein entisensä sitten loppujen lopuksi, tosin vieläkin vähän rutisee. 

Olisikohan mahdollista, että pyöräilyonnettomuudella ja heliumpallokammolla on yhteys?

Sairaalatarinoita olisi monen monia muitakin. Ollessani sydänleikkauksessa 9-vuotiaana (koko juttu onkin sitten toisen postauksen paikka) sain kauhistuttaa Annikaa puhelimen välityksellä niin, etten polo ole tainnut vieläkään sitä unohtaa. Leikkauksen jälkeen sydämeni ympärille kertyi nestettä, joka piti imeä dreenillä pois. Dreeniletku oli yhdistetty johonkin imurintapaiseen, ja viritys piti pulputtavaa ääntä. Kuunnellutin sitä Annikalla puhelimessa, ja se kuulosti kuulemma kammottavalta. Taisi Annika vähän kiljahtaakin. Pelkäsin muuten enemmän tuota kakkosleikkausta ja tikkien poistoa kuin itse avoleikkausta. Ihmeellisiä ovat kakarat. Olin leikkauksen jälkeen kotiopetuksessa, ja Pirjo-ope kävi antamassa läksyt kotona. Se oli hauskaa. 

Pikakelataan hieman. Harrastin lapsena ja nuorena hirveän montaa eri liikuntalajia, mutten ollut missään hyvä. Yläasteella sain kokea ensimmäisen ylpeyden hetkeni liikunnan parissa, kun osoittauduin merkillisen lahjakkaaksi kiekonheittäjäksi. Mörssärin ruumiinrakenteeni ja kiekkoakin säikyttävä murahteluni pisti heittovälineenä toimineen kumirenkaan liitämään liikuntasalin kattoon, kun se muilla lensi lepakkona muutaman metrin. Kiekonheittäjän urani jäi valitettavan lyhyeksi, noin liikunnan kaksoistunnin mittaiseksi. Nyt kun tarkemmin muistelen, taisin olla myös suhteellisen hyvä kuulantyöntäjä. 

Sittemmin olen puuhastellut lähinnä vakavien juttujen parissa. Suurimpia saavutuksiani ovat kandin tutkielma ja leuanveto, jonka olen rimpuillut joskus 1,5 vuotta sitten. Olen pyörinyt isoilla kylillä riittämiin ja todennut, ettei ne sen kummoisempia ole kuin nämä pienemmätkään. Siellä tuntee itsensä helposti pieneksi ja yksinäiseksi. Koska olen aika pieni muutenkin, en halua kutistua enempää. 

Olen potenut halvaannuttavaa ikäkriisiä pari viime päivää. Tänään se huipentui siihen, että totesin lahjaksi saamassani kirjassa (Tuomas Kyrön 700 grammaa) olevan liian pientä printtiä. Minulla on aina ollut hyvä näkö, vaikka silmäni ovatkin erikokoiset eivätkä tottele samoja sähköimpulsseja samaan aikaan. Järkytyin siis suuresti tajutessani tihrustavani tekstiä puolisokeana. Järkytys laantui, kun äiti avasi sälekaihtimet ja valo pääsi kirjan sivuille. Minulta taitaa ensimmäisenä pettää muisti ja päättelykyky, ei suinkaan näkö. 

Hyvää syntymäpäivää minä, ja hyvää tyttären syntymäpäivää äiti ja isi.

14 vuotta sitten, eli ihan äsken.