Hautausmaat vetävät minua puoleensa, ja kävelyni vievätkin usein niiden halki. Joskus jään harhailemaan hautojen väliin ja lukemaan kivien tekstejä.
Hautausmailla on oma estetiikkansa, joka ei näy missään muualla. Hautausmaat näyttävät hyvästeiltä. Ne viestittävät kuolemaan liittyvää pelkoa ja yritelmiä luoda maailmoja kuoleman jälkeiseen aikaan. Niissä on samaan aikaan rakkautta ja helpotusta, pahojen tekojen unohdusta. Haudoista ei näe, mitä ihmiset ovat eläessään tehneet. He ovat saattaneet olla pyhimyksiä tai piruja. Oli miten oli, se kaikki on mennyttä. On vain riveittäin kiviä ja nimiä. Kynttilät siellä täällä ovat merkkeinä siitä, että joku yhä muistaa. Sanotut ja tehdyt asiat unohtuvat, mutta tunne ei. Kynttilä tarkoittaa, että kuollut ihminen on saanut jossakin yhä elävässä aikaan tunteen. Se onkin elämässä ainoa asia, johon pystymme.
Pyynikki. Katsokaa nyt tuota valoilmiötä. Minulla on sitä kova ikävä. Sitä, ja lunta. Luontoäidillä on nyt ilmeisen pimeä vaihe. Jopa hautausmaat tuntuvat piristäviltä verrattuna Äiti Maan goottifiiliksiin. Olen pakoillut ulkomaailmaa puntille, biljardin ja lautapelien pariin, uuteen oranssiin huiviin (rakkautta ensikohtaamisella) ja kirjoihin. Tällä hetkellä sängyssäni pyörii sitä iänikuista Bukowskia, Harmajaa, Franklia, Waltaria, Chomskya ja Saarikoskea. Ja yksi tenttikirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti