Kuuntelen Mewin Zookeeper's Boyta. Biisi kiskaisee minut vuoteen 2006. Minun ei tarvitse erityisemmin muistella, mitä silloin olin ja tunsin. Olen samassa tilanteessa nyt, samoissa fiiliksissä. Innoissani elämästä ja sen rajattomista mahdollisuuksista, mutta samaan aikaan pirun peloissani. Kirjoitin itselleni kirjeen, jossa vakuutin kaiken järjestyvän. Se lohdutti kovasti.
Viikossa on ollut paljon itkua - niin omaa kuin muidenkin - mutta myös hengästyttävän kova nauru on raikanut päivin ja öin. Tämä viikko on ollut ennustuksen mukainen. Unohtumaton. Olen mönkinyt itseinhossa viikon kolme ensimmäistä päivää. Vihasin itseäni ja sitä, että olin vihdoinkin tehnyt ratkaisuja unelmieni eteen. Kaduin, että olin sanonut niin monille ääneen sen, mitä elämältä halusin. Olin antanut pölyn kerääntyä peiliin, jottei minun tarvitsisi katsella itseäni sellaisena kuin olen. Pyyhkäisin mönjän peilikuvan tieltä ja sanoin ääneen pienensuuren asian. Minä aion kirjoittaa. Minä kirjoitan elämän saastaisimmista ja surullisimmista asioista. Minä kirjoitan rikkirepivästä romantiikasta ja sen kaipuusta. Yksinäisyydestä, ihmispelosta. Kosketuksesta. Tappelinpa vastaan kuinka raivokkaasti tahansa, en voi välttää tätä tosiasiaa. Minä olen kirjoittanut, minä kirjoitan ja minä tulen kirjoittamaan. Yksinkertaiselta kuulostava asia, ja on varmasti vaikeaa ymmärtää, miksi puhun tästä niin painokkaasti. Se on kuitenkin lähes kaikki, mitä haluan. Minulla ei ole varasuunnitelmaa, enkä aio sellaista tehdä. Tässä testataan se, kuinka monta tyrmäystä ja hylkäystä kestän. Uskon kestäväni monta.
Useampi ihminen on jäänyt kiemurtamaan sanoineen ja silmineen mieleeni sen jälkeen, kun olen päättänyt ryhtyä rohkeaksi. Minua on jo hetken aikaa kiehtonut suunnattomasti ajatus siitä, että kaikki ihmisen elämässä tapahtuva on miniminiminipienoismalli siitä, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu. Puhuin eilen erään pojan kanssa kvanttilomittumisesta. Lomittumisella (quantum entanglement) tarkoitetaan kvanttimekaniikassa kahden hiukkasen interaktiota näiden ollessa fyysisesti erillään toisistaan. Kaksi kvanttijärjestelmää on siis yhteydessä toisiinsa, ikään kuin sama hiukkanen olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa. Keskustelu sai minut varmistumaan siitä, mitä olen mielessäni jo hetken aikaa ajatellut. Tätä lomittumista on myös ihmisten tuntema yhteys toisiinsa. Universumissa kaikki on samaa energiaa, niin materia kuin ihmisyyskin. Tietyt ihmiset lomittuvat mutta saattavat kulkea erillään toisistaan pitkänkin aikaa. He värähtelevät jotakin samaa toistensa kanssa, joten kohtaaminen on ennen pitkää väistämätön. Kohtaamisessa vaikuttaa toinen fysiikan alalta tuttu voima, gravitaatio.
Linnunrata ja Andromedan galaksi ovat törmäyskurssilla. Galaksit tulevat törmäämään toisiinsa noin neljän miljardin vuoden päästä. Törmäys kestää pari kolme miljardia vuotta, jolloin kahden järjestelmän osaset kietoutuvat yhteen. Emme voi tarkalleen ennakoida, mitä törmäyksessä tulee tapahtumaan. Galaksit ovat kuitenkin matkalla toistensa luokse, ikään kuin ne olisivat tietoisia toisistaan. Sillä hetkellä, kun törmäys alkaa, ne eivät enää pääse irti. Mikään ei ole enää ennallaan. Aikaa kuluu tähtitieteellisiä ikuisuuksia. Välillä Linnunrata ja Andromeda matkaavat kiepunnassaan kauemmas toisistaan, mutta vain rysähtääkseen taas yhteen. Kaikki aiemmin olemassa ollut lakkaa olemasta entisessä muodossaan, jotta voisi syntyä uutta.
Aivan samoin käy meillekin täällä pienellä pallolla nimeltä Maa. Törmäämme, menemme sirpaleiksi ja kokoamme itsemme uudestaan. Olemme kaikki matkalla sinne, missä meistä syntyy juuri sitä, mitä tämä maailma tarvitsee. Ehkä jossain on yksi ihminen, joka tarvitsee juuri minua ja minä häntä. Ehkä niitä ihmisiä on monta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että ihminen on olemassa vain ollakseen ihminen ihmiselle. Oppiakseen sen tulee osata olla ihminen itselleen. Tulee uskaltaa hajota. Sillä tiellä vaaditaan keskeneräisyyden sietoa ja kärsivällisyyttä.
Planeetat, galaksit, vesi, varikset ja ihmiselämät toimivat kaikki samalla energialla. Tämän ymmärtäminen on ollut elämäni mullistavin asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti