Luku eräästä kasvutarinasta

Aika on pelottava asia. Pian, kohta, hetki sitten. Aika on liikettä, tik-tak. Tik-tak. Me ihmiset emme kuitenkaan pysty liikkumaan jatkuvasti. Joudumme välillä vastustamaan ajan liikettä. Silloin tunnemme olevamme vieraalla maaperällä. Ajattelemme: ”Minun kuuluisi olla liikkeessä. Mennä eteenpäin. Kehittyä.” Luulemme, että aika kehittyy. Luulemme, että elämä kehittyy jatkuvasti johonkin kasvusuuntaan. Aika harhauttaa meitä luulemaan, ettemme ole riittävästi vielä tässä hetkessä, mutta kohta saatamme olla. Hetken päästä saatamme riittää, jos ponnistelemme. Kasvatamme ihmissuhteistamme syvempiä ja enemmän, lihaksistamme suurempia, tietovarannostamme vahvempaa. Kun saavutan jonkin itselleni asettamani rajapyykin, huomaan ajattelevani jo seuraavaa siirtoa. Esimerkki omasta tilanteestani. Valmistun aivan pian. Tiedän kuitenkin, että saatuani tutkintotodistuksen käteen, en pysty pysähtymään saavutukseni äärelle ja toteamaan, että tämä riittää. En tule koskaan perille, jos ajattelen, että se mitä elämässäni teen tekee minusta jotakin enemmän. 

Olen oppinut erään asian, jonka haluan jakaa kanssanne. Jos luovun hetkeksi etenemisestä ja ajattelen olevani jo perillä, huomaan, että kaikki tekoni ovat vain ajanvietettä. Ne ovat keino kompastella vahingossa onneen. Onni on pienissä hetkissä. Ensimmäisissä lämpimissä kevätpäivissä. Vastaantulijan riemukkaassa hymyssä. Isän ja pojan vaihtamassa tietäväisessä katseessa, kun ohi hurahtaa hurjan hieno moottoripyörä. Onni on halauksissa, joita ei osaa odottaa. Mielihyvässä ja sen tietoisessa jahtaamisessa onni ei sen sijaan ole. Mielihyvä on samanlainen loukku kuin aika. Hunajaloukku. Tavoitellessani jatkuvaa hyvää oloa jään kiinni tahmaan. En pääse enää irti. Jos ymmärrän, ettei hunajaan kannata suinpäin sukeltaa vaikka se olisi kuinka hyvää, löydän uutta ja tunnen enemmän. Käytän usein omia paikan ja mantereen vaihdoksiani kuvaamaan kamppailujani. Ei se ole koskaan ollut miellyttävä tunne, kun olen pakannut elämäni laukkuun ja lähtenyt kotoa. Olen pelännyt, että nolaan itseni kaatumalla nenälleni uudessa paikassa. Olen pelännyt, joskus ihan syystäkin, että palatessani kaikki on toisin. Olen kuitenkin antanut jännityksen tulla ja pidättänyt hengitystäni aallon pyyhkäistessä yli. Happi on uhannut loppua, mutta joka kerta olen huomannut tehneeni oikean valinnan ottaessani riskin.

Aina kyse ei ole niin suurista asioista. On ollut kauheaa nousta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaa’alle ja todeta paisuneensa ennennäkemättömiin mittoihin. Pinnallista, ehkä. Kivuliasta, ehdottomasti. Tiesin kyllä olevani isompi kuin ennen. Häpesin sitä. Läski kääntyi päässäni heikkoudeksi. En enää hallitse elämääni. En ole pystynyt huolehtimaan itsestäni. Entä jos vain jatkan paisumista, kunnes en mahdu ovesta kämppään sisään? Entä jos lihon niin kauan, että räjähdän?

Entä jos kukaan ei voi rakastaa lihavaa? Entä jos ystäväni katsovat minua ja ajattelevat, että nyt lipsuu ja pahasti. Ja niin lipsuukin, välillä. En ole koskaan ennen elänyt näin holtitonta elämää. Olen ollut tämän vuoden aikana useammin baarissa kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Rahat on koko ajan loppu. Gradutiedosto on mitä luultavimmin homeessa. Hulttio, hampuusi, toivoton tapaus. Ah ja voi mikä syyllisyys. Kiltistä tytöstä on tullut renttu taiteilijantekele, joka nytkin istuu Telakalla kirjoittamassa itsestään sen sijaan, että lukisi siitä, kuinka kansainvälinen politiikka kehittyi 1900-luvulla. EPÄONNISTUJA. NARSISTI.

Palataan lihomiseen. Todettuani vaa’an lukemat todeksi uusintapunnituksella huomasin, etten oikeastaan edes välittänyt. Minä olen onnellinen elämässäni, johon on viime aikoina marssinut uskomattomia ihmisiä ovista ja ikkunoista. Olen oppinut nauttimaan sekuntien mittaisista onnen pilkahduksista. On ollut vaikeita hetkiä, on päivittäin. Välillä koen olevani sotatantereella vailla minkäänlaisia aseita. Hyvillä ja huonoilla hetkillä ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä painoni kanssa. Olen tullut sinuiksi kehoni kanssa uusilla tavoilla. Minimaalisesti halvaantunut vasen käteni suostui vihdoinkin yhteistyöhön oikean käden kanssa ja ryhtyi jonglööraamaan. Osaan seisoa päälläni, kunhan muutaman kerran vielä hapuilen ja kaatuilen. Parin viikon venyttelyn jälkeen taivun spagaatiin. Kahvakuulatreeneissä kahden käden tempaukset napsuvat kohdilleen vaivatta. Miksi IHMEESSÄ välitin edes hetken aikaa siitä, että tämän hienon kehon ympärillä on pari kiloa enemmän läskiä kuin joskus ennen? Koska olen ihminen, enkä siedä häpeää. Oman näkemykseni mukaan häpeä tarkoittaa pelkoa siitä, ettei enää koskaan voi tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuntea olevansa rakkauden arvoinen. Pelkäsin, että näytän luotaantyöntävältä, eikä kukaan halua kysyä minulta, mitä pääni sisällä liikkuu.

Häpeän lisäksi suru, epävarmuus ja yksinäisyys ovat karmaisevia tuntemuksia, joita jokainen ihminen tuntee tuhansia kertoja elämänsä aikana. Yksinäisyydessäkin on kuitenkin voimansa ja taikansa. Olen viettänyt pitkiä hetkiä kaukana kotoa niin syvässä yksinäisyydessä, etten uskonut olevani enää olemassa. Yksinäisyys veti minua turpaan, kunnes kyllästyin myllyttämiseen ja kiskaisin takaisin. Päätin muuttaa yksinäisyyteni yksin olemiseksi. Matkustin yksin, katselin maailmaa. Tutustuin itseeni ja siihen, miltä maailma juuri minun katsomanani näyttää. Paha olo hiipi pintaan hetkittäin. Se puski pintaan kuin krapulainen kylmä hiki. Kukaan ei katso minua kuin olisin hänen suurin unelmansa. Kukaan ei tartu minuun kiinni haluamatta koskaan päästää irti. Miksi joku muu saa tuntea olevansa turvassa, mutta minä kannan omaa elämääni yksin? Mitä olen tehnyt väärin? Millainen minun pitäisi olla?

En voi olla mitään, mitä en jo ole. Siltikään se, että tunnen näin nyt, ei tarkoita että tuntisin samoin aina. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnen, yhteyden ja rakkauden arvoinen. Tulee aika – kyllä vain, aika – jolloin tajuan, että kaikki se takkuaminen oli yhtä hieno kokemus kuin mikä tahansa onnellinenkin tapahtuma. En tarttunut mielihyvän aiheuttamaan hunajaloukun tahmaan ja jäänyt jumiin, vaan uskalsin kokea.