On vähän tämmönen päivä.
Eli otapa siitä sitten selvää.
Kävin tänään kirjastossa ja tassuttelin laukku täynnä Rumia (minkä laatuisia rumia? ihmisiä?), García Marquezia ja Nerudaa kohti kauppaa. Kuljin pitkin Hämeenkatua ja taivaalta tuli vuoroin rakeita, vuoroin lämpimiä auringonsäteitä. Kuulottimista kajahteli Paolo Nutinia, Stepaa ja Pyhimystä. Mua alkoi jostain syystä naurattaa niin kovasti, että silmät valui vettä. En nauranut julkisesti ihan kippurassa, mutta sisuksia kiherrytti kyllä valtavasti. Tulin kotiin ja kikatus jatkui. Vaikka meillä nauru ja laulu raikaakin aamusta iltaan, taisin olla silti erityisen avoin ilostani. Milka nimittäin kysyi, onko minulla treffit tiedossa kun noin naurattaa. Kaupungilla eräs mies totesi aiemmin, että taidan olla rakastunut, ei muuten voi niin kauheasti hymyilyttää. Tavallaan olenkin rakastunut. Sinuun ja sinuun ja sinuun ja minuun ja meihin.
Kuulin tänään, että Susan tulee New Yorkista Suomeen kesäkuun loppupuolella pariksi viikoksi. Hanna tulee kohta kotiin. Sanni tulee vieraaksi huomenna. Julia olisi ollut tänään Helsingissä, mutta sinne en nyt päässyt. Mietin, miten onnekas olen. Mulla on hirveän ihana elämä. En halua enää peitellä keneltäkään sitä, miten onnellinen oon kun saan rakastaa teidänlaisia ihmisiä. Mulla on niin turvallinen olo. En jaksa murehtia sitä, miten vähän mulla on työtä ja rahaa. Mä oon aina selvinnyt. Nyt ei edes oo kyse selviämisestä, vaan elämisestä. Rakastamisesta. Ei ole enää kyse kaipaamisesta. Musta on hävinnyt se olo, että pitäisi olla muualla. Mä oon nyt tässä. Joskus hetken päästä oon jossain muualla (toivottavasti esimerkiksi Barcelonassa) ja olen siellä yhtä onnellinen. Olen hölmön onnellinen, kun saan kävellä Kaukajärven metsissä ja istua lammen rannassa sorsien kanssa keskenään. Olen kirjoittanut runokokoelman, jonka nimeksi tuli Hippiäinen on pieni lintu. Kokoelman kirjoittaminen teki minusta ehjemmän, vaikka kirjoittaminen sinänsä oli raakaa ja ihmisyyden karsea koitos. Se oli brutaali avoleikkaus telttasairaalassa. Tein sen silti. Sain vihdoinkin haettua ne kandin paperit. Sekin oli mahtava tunne. Mutta kaikista ihaninta, korvaamatonta... Rakkaat ihmiset ja nauru teidän kanssanne. Nauru on itsensä unohtamista. Nauru on sitä, kun sydän on vahvempi kuin järki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti