Ei saa peittää

On vähän tämmönen päivä.

Eli otapa siitä sitten selvää. 

Kävin tänään kirjastossa ja tassuttelin laukku täynnä Rumia (minkä laatuisia rumia? ihmisiä?), García Marquezia ja Nerudaa kohti kauppaa. Kuljin pitkin Hämeenkatua ja taivaalta tuli vuoroin rakeita, vuoroin lämpimiä auringonsäteitä. Kuulottimista kajahteli Paolo Nutinia, Stepaa ja Pyhimystä. Mua alkoi jostain syystä naurattaa niin kovasti, että silmät valui vettä. En nauranut julkisesti ihan kippurassa, mutta sisuksia kiherrytti kyllä valtavasti. Tulin kotiin ja kikatus jatkui. Vaikka meillä nauru ja laulu raikaakin aamusta iltaan, taisin olla silti erityisen avoin ilostani. Milka nimittäin kysyi, onko minulla treffit tiedossa kun noin naurattaa. Kaupungilla eräs mies totesi aiemmin, että taidan olla rakastunut, ei muuten voi niin kauheasti hymyilyttää. Tavallaan olenkin rakastunut. Sinuun ja sinuun ja sinuun ja minuun ja meihin.

Kuulin tänään, että Susan tulee New Yorkista Suomeen kesäkuun loppupuolella pariksi viikoksi. Hanna tulee kohta kotiin. Sanni tulee vieraaksi huomenna. Julia olisi ollut tänään Helsingissä, mutta sinne en nyt päässyt. Mietin, miten onnekas olen. Mulla on hirveän ihana elämä. En halua enää peitellä keneltäkään sitä, miten onnellinen oon kun saan rakastaa teidänlaisia ihmisiä. Mulla on niin turvallinen olo. En jaksa murehtia sitä, miten vähän mulla on työtä ja rahaa. Mä oon aina selvinnyt. Nyt ei edes oo kyse selviämisestä, vaan elämisestä. Rakastamisesta. Ei ole enää kyse kaipaamisesta. Musta on hävinnyt se olo, että pitäisi olla muualla. Mä oon nyt tässä. Joskus hetken päästä oon jossain muualla (toivottavasti esimerkiksi Barcelonassa) ja olen siellä yhtä onnellinen. Olen hölmön onnellinen, kun saan kävellä Kaukajärven metsissä ja istua lammen rannassa sorsien kanssa keskenään. Olen kirjoittanut runokokoelman, jonka nimeksi tuli Hippiäinen on pieni lintu. Kokoelman kirjoittaminen teki minusta ehjemmän, vaikka kirjoittaminen sinänsä oli raakaa ja ihmisyyden karsea koitos. Se oli brutaali avoleikkaus telttasairaalassa. Tein sen silti. Sain vihdoinkin haettua ne kandin paperit. Sekin oli mahtava tunne. Mutta kaikista ihaninta, korvaamatonta... Rakkaat ihmiset ja nauru teidän kanssanne. Nauru on itsensä unohtamista. Nauru on sitä, kun sydän on vahvempi kuin järki. 

Kaikenlaisia rakkauksia

Joskus kaikki vaan sujuu. Ja sujuu. Kaikki naurattaa. Tyhjä olo, olen kirjoittanut itseni ulos. Kolmen kuukauden henkinen eristysjakso on nyt ohi. Nyt on aikaa katsoa Game of Thronesia, juosta, vikitellä kesämiehiä (kuka sen sanoi!) ja kulkea alkukesän valoisissa öissä. 

Kaikenlaisia rakkauksia

Helliä ja vihaisia

Kuumia ja hiljaisia

Kalvavia kaukaisia

Kohtalon käsiin heitetyt illat

Selkäni takana palavat sillat

Haudalle lasketut valkoiset kallat

Pysähtyneet hetket, sydämen syyshallat

Lupaan harvoin jos milloinkaan

Mutta kun kaikki tämä aikakaan ei saa muistoa pois kulumaan

Olen valmis vannomaan

En tule sinua koskaan unohtamaan

Milka-muru Kaukajärven tuulimyllyllä

Etsi Maarit puusta

Juokseminen on helppoa. Pysähtyminen on vaikeaa.

Ihmisen muutosta pohtiva sarja jatkukoon.

Leikkasin otsikon sanat vuosia sitten lehdestä ja liimasin ne kalenterini kanteen. Tiesin, että sanoissa on viisautta, mutta tuolloin parinkympin korvilla en osannut nimetä ajatuksen ydintä, sitä mikä minua heilautti. 

Nyt osaan.

Olen yksi kärsimättömimmistä tuntemistani ihmisistä. Rakastan asioiden loppuun saattamista, mutta minun on kamalan vaikea sitoutua mihinkään pitkäkestoiseen prosessiin. Haluaisin kiiruhtaa ja nähdä aina lopputuloksen mahdollisimman pian. Haluaisin saada kirjat luettua parissa tunnissa, treenit tehtyä vartissa ja opinnot pakettin tuokiossa. Jaksan kyllä näennäisesti odottaa rauhallisena, mutta sisälläni kiehuu. Tunnen fyysistä kipua, kun jotain on kesken. Tuntuu, että aika loppuu, jään kyydistä, en saa koskaan mitään aikaiseksi.

Elän elämässäni vaihetta, jossa minä tunnen olevani kesken. Voitte ehkä vain kuvitella, miten syövyttävä tunne se on kaltaiselleni ihmiselle. Minussa on kipua sisällä, ulkona ja sillä välillä. Haluaisin vain ravistella itseni irti tästä selittämättömästä mutta samaan aikaan täysin väistämättömästä muutoksesta, jota käyn läpi. Välillä haluaisin palata vanhaan ja kiinnostua edelleen samoista asioista kuin ennen. Treenaamisesta, vaatteista, asuntosäästämisestä ja vaikka julkisoikeudesta. Haluaisin pitää elämäni järjestyksessä ja tehdä asioita, jotka olen perustellut järkiratkaisuin. 

Juosten kustua, sitä se kaikki oli. Kiinnostukseni kaikkeen oli vain pieni murto-osa siitä, mihin pystyn. Vaadittiin puolen vuoden kirjojenlukutalkoot, nauramaan opetteleminen, suihkussa oksentaminen ja itkeminen ja kaiken tämän myötä täydellinen pysähtyminen, että ymmärsin. Makasin kaksi päivää sitten sängyllä kerällä ja kyselin hiljaa itseltäni "kuka minä olen?" niin kauan, kunnes kuulin sydämen sykkeeni kovempana kuin ulkoa kantautuvan liikenteen melun. Tosiaan. Ei minun kelloa pidä kuunnella, vaan oman sydämeni rummutusta. Se kertoo minulle tahtini. Sekuntiviisarin räpsähdykset eivät tarkoita mitään. Olin aina tähän pisteeseen asti kuunnellut kellon säännöllistä tiktak-ääntä ja juossut yrittäen pysyä mukana. Kellon mittaamia sekunteja tulee loputtomia määriä vielä senkin jälkeen, kun sydämeni ei enää jaksa sykkiä. Miksi siis kuuntelisin jotakin sellaista, joka jatkaa olemistaan täysin minusta riippumatta? Miksi olisin niin tyhmä ja julma itselleni, että jättäisin kuuntelematta tärkeimpää neuvonantajaani? Tämän ajatuksen livahdettua päähäni räväytin silmäni auki ja ponkaisin ylös sängyltä. Olenpa ollut aavistuksen verran tollo.

Pysähdyin, vastustin hetken aikaa kaikkea liikettä. Aivan kuin olisin pysäyttänyt keinun liikkeen juuri ennen kuin se heitti minut ympäri. Olen edelleen levossa. Olen pimeässä hetkessä odottamassa, että olen valmiimpi johonkin. Odotan. Se tuntuu kummalliselta. Olen aina uskonut siihen, ettei elämä odottamalla paremmaksi muutu. On aina tehtävä. Nyt syön sanani. Joskus on odotettava ja annettava maailman tehdä. Odottaminen ei ole sitä, että hautautuisin kuoppaan. Teen tavallisia asioita ja olen kuin ennenkin. Teen kuitenkin vain ne asiat, jotka haluan koko sydämestäni tehdä. En yritä olla tuolla, täällä, kaikkialla. Selvitän pyörivää päätäni hetken, ennen kuin on valintoja tehtävänä. Hyppään taas, kun rumpu rinnassani sanoo, että on aika. 

Itse en tietenkään tiedä, mitä edessä on. Siitä olen kuitenkin varma, etten olisi pystynyt jatkamaan elämääni ilman tätä mustaa puolivuotista. Tällaisia vaiheita tulee vielä monia, sillä minä haluan muuttua. Olen avoin sille, etten pysy staattisena. Elämä saa muuttaa minua. Se tekee aina kipeää. Nyt kaikki on helpompaa, kun ymmärrän kipuani. Juokseminen on helppoa, koska juoksijalla on näkyvä suunta. Pysähtyminen on vaikeaa, koska se tarkoittaa näkymätöntä ja ennakoimatonta muutosta. 

Lasikupu on poistettu minun ja maailman väliltä ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Uskallan muistella kipeitä aikoja. Pekkaa ja ukkia. Uskallan sanoa läheisilleni rehellisesti, kuinka tärkeitä he ovat. Elämä tuntuu iholla ja sen alla. Ystävät ja perhe ovat päivä päivältä lähempänä. Minun ihmiseni, yhä vain rakkaampia. 

Muista unohtaa

ei se ole hyvää elämää

herätä päivään tarkkailemaan itseään

itsensä täytyy saada unohtaa

Niin kuulehan

se täytyy muistaa

että itsensä saa unohtaa

kun on käsillä rakkaus tai taiteen vaateet

mutta kirjoita punaiselle lapulle yhteystiedot

ja pistä nastalla ilmoitustauluun

tiedätpä sitten mistä itsesi löydät

sitten kun tulee ikävä

sitten kun kukaan muu ei tunnu miltään

Pieniä asioita

Päivät kuluvat nopeasti, kun on menossa oikeaan suuntaan. Niin, juuri sinne. 

Lauantaina meillä vieraili kotona koko joukko sekopäistä porukkaa. Saatiin napattua kuva ammattipursottaja Reimagdaleenasta.

Eilen nauroin pululle, joka istui itsepäisen pörheänä keskellä tietä. Tai siis nökötti, niin kuin pulut tekevät. Kävin puhuttelemassa sitä, mutta ei se suostunut liikahtamaankaan. Nauroin sitten makeasti myös omalle säälittävälle yritykselleni.

Otettiin lemmikiksi kuristajakäärme. Se asuu keittiössä ja säikyn sen majesteetillista presenssiä edelleen joka päivä. 

Menen torstaina vihdoinkin kokeilemaan hotjoogaa. Niina on puhunut siitä jo syksystä asti, ja nyt minä sitten varasin tunnin. +35 astetta ja taipuu taipuu. Puolitoista tuntia! En malta odottaa.

Odota ikuisuus

Odota toinen

Niissä päättymättömissä päivissä ota käteesi kynä

Oikea kynä

Kirjoita ikuisuus

Kirjoita toinen

?

Loppiainen, kello oli 9 aamulla. Tyhjä kaupunki. Poliisiaseman kulmalla istui heiveröisessä kunnossa oleva mies. Veikkaan, että takana oli putkassa vietetty yö ja mielessä pyöri kaikki ja ei-mikään. 

En keksi, mihin muut ihmiset bussissa olivat menossa. En keksi, vaikka kuinka mietin. En oikein ymmärrä, mihin itsekään olin menossa. Jostain ovesta menin kuitenkin sisään, juttelin hetken Riku-nimisen ihmisen kanssa ja istahdin penkkiin. Nousin kymmenen minuutin päästä ylös ja olin toisenlainen kuin vielä aivan tovi sitten. Nyt minusta tuntuu kokonaiselta. 

Loppiaisseikkailu. Hieno päivä. Tuntuu, että eilisen jälkeen jokin on muuttunut. Tulisijassa palaa vihdoinkin kunnon loimu. Kahvakuula heilui eilen puolen tunnin verran ja laskeuduin unille luettuani Nikolai Gogolin novellin Nenä. Tänään tartuin Gogolin johdattamana graduun, vaikka pelottikin. Luin metodipaperini ja totesin sen olevan hyvä. Avasin aineiston ja huomasin sen olevan vain sanoja. Tiedostosta ei hypännyt yhtäkään monsteria tai tappajasoturia. 

Mielessäni pyörii nyt vain yksi ajatus: "Hetki, jolloin olet valmis luovuttamaan on usein juuri se hetki, joka edeltää ihmettä. Älä anna periksi."

Ihmisen kauneudesta

Ihmisen tekee kauniiksi tunne. Viehättävällä ulkonäöllä ei ole mitään painoarvoa, jos sen kautta ei koskaan saa marssia esiin koko tunteiden pataljoona. Kauneutta on myös ajatus ja sen ilmaisun voima. Kauneus sallii erimielisyydet, muttei koskaan julmuutta. Se sallii tyhmyydenkin, muttei milloinkaan välinpitämättömyyttä.  

Kaunis ihminen on hän, joka saa minut hengittämään syvempään kuin aikoihin. Hän saa minut kysymään asioita, joita en ole vuosiin pohtinut; en sitten lapsuusvuosien. Kaunis ihminen tekee minulle sanattoman lupauksen vain tästä hetkestä eikä mistään enemmästä, ja silti uskon että kohtaamme vielä. Elän hetkestä toiseen tietäen, että kauneus on totta. Hänen kanssaan näen maailman niin kuin se on ja opin, ettei mikään ole hyvää, ei pahaa. On vain valot ja sen värit. On vain varjot ja pimeät hetket.

Kaunis ihminen saa minut unohtamaan kaikki tavat kuvailla itseäni, sillä hänen kanssaan olen valmis olemaan mitä vain. Kaikessa vilpittömyydessäni olen paljas ja valmis kohtaamaan kaiken sen, mitä en tiedä olevan olemassakaan. Huomaan ajattelevani, etten halua lähteä pois. Ajatus on mielessäni kirkas kuin lausuttu sana. Luulin, että minut on tehty lähtemään pois kaikkialta ja kaikkien luota, mutta hänen kanssaan minulla on taivaallinen olo. Kaikki kaunis ja tosi on tässä. Hän herättää unelmani henkiin, ja saa minut pelkäämään itseäni ja elämän täyttymättömyyttä. Ryhdyn taisteluun pelkoa vastaan. Ymmärrän, että tässä on tilaisuuteni voittaa kaikki ne rajat, joita olen kuvitellut itsessäni olevan.

Kuvittelen mielessäni tähtitaivaan ja kaksi salaperäistä ilmettä sen kirkkauden alla. Tuijotan kauniin ihmisen vierellä kohti taivasta ja näky on kuin katsoisin häntä. Tummissa sävyissä liikehtivä ja ääretön täynnä kristallinhohteista valoa. Haluan katsoa ikuisesti, mutta tiedän, että hetki tulee päättymään. Minuun kasvaa kaipuu kauniin ihmisen äärelle. Koskaan tuo kaipuu ei kuitenkaan sula pois täydellisen onnen tieltä, sillä niin kuin minä en koskaan voi tuntea enempää tähtitaivasta kohtaan, en koskaan voi olla yhtä kauniin ihmisen kanssa. Ikuinen ikävä pysyy. 

Kauniit ihmiset ovat ystäviäsi, rakkaitasi. Kun jälleen joskus kohtaat kauniin ihmisen, sinulle tarkoitetun, älä päästä irti. Voit antaa hänen mennä ja jatkaa matkaansa, mutta älä koskaan unohda. Vasta unohdettuasi olet luopunut. Ennen kuin kauniin ihmisen kuva sielusi syvyydestä putoaa ja toiveistasi hiipuu, ei ole koskaan liian myöhäistä kertoa kuinka hän sai elämäsi syttymään uudelleen.

"Christmas doesn't come from a store..."

"... Maybe Christmas perhaps means a little bit more..." Dr. Seuss, How the Grinch Stole Christmas!

Kohmeiset varpaat, väsyneet silmät ja suklaannälkäisen suun tyydyttävä joulu rakkaan perheen parissa. Ystävien muistaminen ja kiitollisuus. Kynttilöiden valo. Tappiin asti valvottu jouluyö. 

Joulutunnelmassani suistun aina pohdiskelemaan, niin tänäkin vuonna. Koristelin tänään kuusta ja haistelin sen tuoksua. Olen katsellut puita vähän niin kuin ihailevasti niin kauan kuin muistan. Olen myös halannut niitä, kuljettanut kättäni niiden runkoja pitkin, hypistellyt lehtiä ja neulasia. Ulkona kulkiessani katseeni kääntyy luontevasti katselemaan puiden latvoja ja taivasta. 

Tarkkaillessani olen oppinut puilta muutamia asioita. 

Minut on luotu kasvamaan suorassa ja ylväänä kohti taivasta. Minulle ei ole asetettu rajoja. 

Minulla on juuret, joiden avulla pysyn hengissä ja joita kunnioitan. Taivun tuulessa ja myrskyssä, mutten juurieni ansiosta kaadu. 

Annan muille tukea, varjoa ja suojaa kun he sitä tarvitsevat. 

Juon paljon vettä. 

Tein joulun rauhallisuudessa ja ainaisen liikkeen hiljentyessä paluun juurille. Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani ja hengitin syvään. Mielikuvissani päiväkirjan sivut olivat täynnä teinivuosien ihastuksia ja vihastuksia, heppajuttuja ja läskikriisejä. Tartuin ensimmäiseen vihkoon ja läväytin eteeni vuoden 2002 juhannuksen. Yllätyin niin, että pääsi itku. 12-vuotias Maarit kirjoitti vielä kovin lapsellisella käsialallaan ja hailakanpunaisella kynällään jotain aivan toisenlaista. Hän siteerasi Sokratesta.

"Suo minulle, että kaunistuisin syvältä sielustani ja että kaikki ulkoinen minussa olisi sopusoinnussa sisäisen ihmiseni kanssa. 

Kunpa voisin pitää viisasta ihmistä rikkaana ja kunpa minulla olisi sen verran menestystä, minkä ihminen voi kantaa ja kestää vain itsekurin voimin." 

Selasin eteenpäin muutaman päivän. Olin kirjoittanut englanninkielisen lyhyen tarinan, jonka päätteeksi totesin seuraavaa: 

"No, tarina oli kyllä aika typerä, mutta sainpahan harjoitusta. Öitä, aika joogata." 

Joogata?! Kiesus mikä pentu. Luin pätkiä äidille ja isälle, eikä heitä tuntunut kovinkaan edes yllättävän löydökseni. Luulin että olen aloittanut lukemisen, kirjoittamisen ja meditoinnin vasta aivan eilen, mutta ilmeisesti en. Meditoin jo varmastikin alle kouluikäisenä Harrin kanssa, mutta jostain syystä kaikki muistot tuolta ajalta ovat olleet syvien peitteiden alla. Paluu juurille osui ja upposi. Palasin siihen virtaan, jossa olen ollut jo kymmenen vuotta sitten. Pelottavan lämmin tämä tuttuuden syli. 

Luin kirjoituksiani halki vuosien. Olihan niitä teinin poikasuruja ja jos jonkinlaisia kriisejä, mutta enemmän oli tekstejä, jotka tulivat jostakin sydämen syvyyksistä. Oli niin raastavaa yksinäisyyttä ja surua, että vain parista ensimmäisestä sanasta muistin ne hetket jälleen. 

"Jokainen kyynel kuivattaa sieluani. Kuvittelen, että tipat ovat viimeisiä, että ne vihdoin toisivat helpotuksen. Ei, naiivimmin en voisi luulla. Ne vain vuodattavat minusta ilon. Koko talo hiljenee, kukaan ei naura. Olen joutunut ahdinkoon ja sumu on laskeutunut labyrinttiini. Elämääni. Tajuan, kuinka yksin olemme muoteissamme, kuinka omat ajatuksemme tuovat meille onnea tai ahdistusta. Niin turtuneena olen, etten jaksa kuivata omia kyyneleitäni. En edes huomaa niitä enää. Enkä anna kenenkään muun suruuni koskea." 12.3.2007

Oli runoja vuodelta 2005.

"Mitä kuulisin, jos itse päättäisin

Sanoja kauneimpia olemassa olevia

kermalla siveltyjä

helmeileviä pinnaltaan

Kerrottu äänellä viskinkarhealla."

"Suihkii tuulen poika

ohi risteyksen, katson ikkunasta

Menee tyttöään hakemaan

tyttöä kaunista kuin ensimmäinen kevät"

"Vaikeroi kaiku, vaeltava voima

Etsien sielua 

Aaltojen alta

Kallio raikaa

Luokseen ei päästä

Milloin mun ääneni vapautuu tästä?"

Allekirjoitan edelleen kaiken kirjoittamani. En kadu mitään, en yhtäkään sanaa, ajatusta tai tekoa, jotka tuolloin tuntuivat virheiltä. En kadu yhtäkään vihanpuuskaa. Vain sitä hämmästelen, että päiväkirjan sivut ovat täynnä epäilevää pelkoa siitä, mitä tapahtuisi, jos joskus suuttuisin. Jos joskus jollekin sanoisin, mitä todella haluaisin. Vuosia meni niin, että tunsin eläväni toisten varjossa. En osannut puhua, tuntui kuin ääneni olisi löytänyt oman taajuutensa vain paperilla tai lavoilla. Kirjoitin terapiasta vuonna 2007 näin: 

"Terapia on minulle kuin näyttämö. En ole siellä avoimesti rikkinäinen, vaan valmistelen jokaiselle kerralle uuden roolin. Jälkeenpäin pohdin kuinka hyvin esitys meni." 

Jouduin kuitenkin aikani näyteltyäni astumaan lavalta alas ja purkamaan kerät auki. Niiltä ajoilta taskuihin on jäänyt monta oppia, jotka kulkevat elämän ohjekirjassani edelleen mukana. 

Tämä matka menneisyyteen oli paras joululahja, jonka osasin itselleni antaa. Olen pelkkää hymyä. Olin jo aiemminkin, kun ajelin Tampereelta ja lauloin koko matkan eri murteilla. Tai niiden variaatioilla. Onneksi (harmiksi?) kukaan ei ollut kuulemassa lappilaista versiotani Finlandia-hymnistä. 

Hyvää joulua.

Matka sekasorrosta selkeyteen on raastavan pitkä ja maagisen ihana

Yövuorot ovat hauskoja. Tiedän, että olen väsynyt ja fyysisesti hajalla, mutta viihdyn siinä yöeläinten maailmassa. Yövuorolaiset ovat eriskummallista väkeä. He näkevät arkisissa asioissa jekkuja ja koukeroita, joita päiväihmiset eivät näe. He tekevät sanaristikkoa kuuden hengen porukalla kukin sanan kerrallaan, syövät evääksi sipsejä ja dippiä, keskustelevat viskistä 25 minuutin ruokatauon verran ja huutolaulavat Rage Against the Machinea lajitellessaan joulukortteja Parkanoon glitterpölypilven verhoamina. Minä viihdyn ja inspiroidun. 

Yöllä on aikaa ajatella. Olen miettinyt mitä erilaisimpia asioita. Olen haaveillut sinisestä puutalosta mäen päällä, sisustanut sen ja rakentanut sinne ihmiselämän kokoisen tarinan. Olen muistellut lapsuuttani ja sitä mistä silloin unelmoimme. Olen kaiholla kaivannut paikkoja, joissa olen käynyt. Vieläkin kaihoisammin olen haikaillut niiden paikkojen perään, jotka ovat minulta vielä näkemättä. Ennen muuta olen hämmästellyt itseäni. Miksi ihmeessä olen tällainen kuin olen, ja millainen olen? Kenelle muulle kuin itselleni minä olen joku?

Ihmisellä on taipumus löytää ajan myötä itselleen rakas asia ja omistautua sille. Maailmankuva rakentuu sen ympärille, mitä pidetään tärkeänä. Läheiset ihmiset löytyvät usein kiinnostuksen kohteen ympäriltä. Omistautuminen ja jonkin rakastaminen on perusta identiteetille. Musiikki, urheilu, aate tai mikä vain voi olla ihmistä itseään yhteennivova asia ja muihin samankaltaisiin yhdistävä linkki. Mikä on siis minulle tärkeää? Mikä yhdistää minua ystäviini? 

Tuntuu kauhealta sanoa tämä ääneen, sillä tavallaan haluaisin olla toisenlainen, särmikkäämpi ja erikoistuneempi. Kaiken rehellisyyden nimissä aion kuitenkin tunnustaa ja puhdistaa omatuntoni. Minua kiinnostaa elämä ja sen kaikki mahdollisuudet. Kiinnostun tuhansista asioista päivittäin, enkä osaa sitoutua vaikkapa yhdenlaiseen musiikkiin tai yhteen ideologiaan. En jaksa kietoutua edes graduaiheeseeni sataprosenttisesti, sillä mieleni halajaa kaiken muunkin pariin. Näen kaikessa ja jokaisessa ihmisessä jotakin mielenkiintoista, josta haluan oppia lisää. Minulla on tietynlainen erittäin hyvänlaatuinen keskittymishäiriö. Minua yhdistää muihin ihmisiin siis se, että olen kiinnostunut siitä, mikä heille on tärkeää. Olen sosiaalisesti kameleontti, ja iloitsen siitä, mikä tekee läheiseni onnelliseksi. Olen miettinyt ankarasti, olenko tämän miellyttämiseksikin tulkittavissa olevan ominaisuuden vuoksi moraalisesti läpimätä. Jonkun mielestä saatan olla, toisen mielestä en ehkä tunne itsekään itseäni ja seilailu on vain "oman juttuni" etsintää. Väärässä ovat. En ole tällainen, jotta saisin osakseni itseisarvoisesti huomiota tai rakkautta. Tunnen oman juttuni, mutta minun ei todellakaan tarvitse pistää itseäni raameihin ja otsikoida persoonaani. Pidin pitkään sisäänrakennettuna vikana sitä, etten osannut valita itselleni harrastusta tai lempibändiä, jonka pariin uppoutuisin loppuiäkseni. Vihdoinkin ymmärrän, ettei se taida kuitenkaan olla vika.  

No, on tiettyjä asioita, joista olen enemmän innostunut kuin toisista. 

Taide, taiteellisuus ja luovuus

Kieli, kielet

Mieli, psykologia, hahmoterapia

Ihmiskeho, kehollisuus

Urheilu 

Kansalaisyhteiskunta

Ihmisoikeudet, vapaus, humanitarianismi

Ruoka

Jos joku haluaa generoida listan perusteella minut, olkoon hän vapaa niin tekemään. Huomaattehan muuten, että identiteettitematiikka näytti saavan jatkoa. Olen selkeästi uudistumassa ja tarvitsen kanavan kaikelle minäminä-hämmästelylle. Jostain syystä tuntuu, että minun on selitettävä itseäni edes itselleni. Blogin avulla saan jäsennettyä ajatukset johonkin marssijärjestykseen, kun kuvittelen kirjoittaessani jonkun lukemassa tekstiäni.

Kello ja näkymä ikkunan takana havahduttavat minut jo liian kauan jatkuneesta itseni peilailusta. Ilta antaa päivän vaipua lepoon. Päivä on työnsä tehnyt, on illan vuoro hallita. Uusi valtias tuo mukanaan sävyltään tummat ja syvyyteen karkaavat ajatukset. Se tuo kaipausta ja ikävää, jossa käsi hapuaa kosketusta. Mutta kantaapa ilta mukanaan myös säkenöivän toivon ja viattoman aamun odotuksen. On onnea huomata kaikki tämä ja ymmärtää kulkevansa paratiisissa kaiken aikaa.

Kuinka kauas jaksamme kulkea?

Minä kysyn hiljaa sinulta

Vastaat puhtaalla äänelläsi rehellisesti

Jaksamme kulkea perille asti

Sillä emme voi jäädä tähänkään

Pysähtyminen olisi kuin hengittäisi sisään, muttei koskaan ulos.

Madiban perintö

Nelson Mandela oli uskomaton ihminen. Hän oli aikamme ihmiskunnan sielu. Hän oli rakkaus, ja hänen nimensä on minulle yhtä kuin vapaus. Hän menehtyi 95 vuoden iässä Suomen 96. itsenäisyyspäivänä. Tämä päivä tulee piirtymään meidän kaikkien mieliimme vapauden päivänä. 

Mitä minä voin oppia Nelson Mandelalta, Madibalta? Voin vahvistaa hänen voimallaan sitä, minkä jo tiedän. Pelon toisella puolella on vapaus. Meidän ei tarvitse pelätä. Pelko riuduttaa, se syövyttää ja raatelee. Se tappaa unelmat. Ja minkä takia elämme? Olemme elossa, jotta voisimme elää rakkaudessa ja kulkea kohti unelmaa. Minä olen tässä maailmassa, jotta voisin rakastaa ja olla rakastettu. Jos annan pelon syödä pois rakkauden, ei jää mitään. Kuihdun pois ja lakkaan olemasta. Meidän kaikkien on puolustettava sitä, mistä unelmoimme. On unohdettava pelko siitä, mitä tulevaisuus tuo. Miksi pelkäämme jotain, mitä ei vielä ole? Tulevaisuus on omissa käsissämme. Miksi pelkäämme sitä, mitä muut kaltaisemme sanovat, tekevät ja ajattelevat? Minua ei voi kiduttaa. Kukaan ei voi vangita minua. Minua ei voi tappaa. Minä en ole kehoni. Ruumistani voi riepotella ja sen voi särkeä, mutta minä en vahingoitu. Minä olen vapaa. Ja niin olette tekin. Myös ruumiini on vapaa, ja siitä saan kiittää ikuisesti Suomea. Kiitos niille, jotka rakastivat tätä maata niin paljon, että uhrasivat oman elämänsä. Kiitos niille, jotka löysivät oikeat sanat neuvotellessaan itsenäisen Suomen puolesta. 

Luovun halusta, odotuksesta ja kaipauksesta. Kaikki mitä tarvitsen on tässä. Pysäytän järkeni vyöryn, joka hukuttaa sydämeni, ja niin kaikki unelmoimani aarteet paljastuvat piiloistaan. Näen maailmassa sellaista uskomatonta kauneutta, jota en uskonut olevan olemassakaan. 

Sydämeni oli särkynyt syntyessäni. Kuljin yhdeksän vuotta rikkinäisenä, kunnes sydämeni annettiin pysähtyä hetkeksi. Sen annettiin päättää, haluaako se sykkiä vielä. Se halusi, ja nyt 15 vuotta myöhemmin se lyö kovemmin kuin koskaan ennen. Se itkee onnesta saadessaan olla vapaa. 

Luovu kaikesta, mitä mielesi jahtaa

Ja vaivu kuulemaan sielusi kuiskailua

Tulet eräänä päivänä heräämään varmuuteen siitä,

että sinuun on laskeutunut hulluus,

sokea luomisen rakkaus

Selätin marraskuun ja meistä tuli frendejä

Marraskuu on ohi. Sen kunniaksi tarjoan teille muistelmia vuoden synkimmältä ajalta, joka kohteli minua kuin omaa rakastaan. Sain nauraa itseni kipeäksi, tanssia, liikkua, laulaa, syödä ja nauraa jälleen. Marraskuu, mä tykkään susta.

I

Mitä ajattelinkaan bussissa
Niin, ajattelin bussitanssia
Hullunkurista koreografiaa, johon ajaudutaan käden heilautuksella
Ihmiset valahtavat bussiin, aina ensin reunapaikoille
Bussi täyttyy, pyörähdellään, kosketellaan, punastellaan
Napin painaminen on tanssijan soolo
Joku lähtee, kuinka vaikeasti väistellään
Väenpaljouden läpi ponnistellaan
Performanssi lähenee päätepysäkkiä
Bussi vähitellen tyhjenee
Horjahtaa ulos viimeinenkin
Ja kuski huokaisee, ravistaa harteiltaan menneen tunnin työn
Uuden esityksen alkuun vielä kuusi pitkää minuuttia
Aikaa hengittää ja antaa lavan hetkeksi hiljentyä.

II

Mitä mietinkään bussista pois astuessani
Niin, mietin asumista
Minä asun ihmisten päällä
Joku asuu minun päälläni
Elämät ovat päällekkäin
Enkä tunne heitä, en yhtäkään
Se naurattaa pimeässä illassa sen sijaan, että surettaisi
Päätän silti tehdä muutoksen
Ja marssin naapurin mummolta lainaamaan leivinpaperia
Pipareita täytyy saada paistaa, joulukin tulee
Hän hellästi katsoo ja kysyy, montako arkkia tarviit
Sillä hetkellä tiedän, kuka kanssani talossa asuu
Kenen elämän kanssa omani vieretysten kulkee
Hän on Hellyys, minä olen Seikkailu.

Nauruntäyteinen joulukuu, olet tervetullut.

Taidan asua kaltaiseni sekopään kanssa.

Puolustuspuheenvuoro: Miksi graduni ei ole jo valmis?

Olen käynyt matsia omantunnontuskieni kanssa jo pitkään. Mielessäni on asunut pieni kärttyinen kailottaja, joka on komentanut minua joka päivä, aamusta iltaan: "Kirjoita! Kirjoita mitä vain!" Olen mennyt käskyistä paniikkiin ja alkanut pelätä kirjoittamista. Mistä voisin kirjoittaa? Mistä minulla olisi sanottavaa? 

Vihdoinkin, vuosien odottamisen jälkeen, sanat palailevat mieleeni. Olen jälleen alkanut ajatella tarinoina ja lauseenpätkinä. Tiedättekö, mitä tästä on kiittäminen? Gradua. Joudun juoksemaan gradua karkuun niin kovaa kuin jaloistani pääsen, mutta se uhkaa silti saavuttaa minua. Ainakin se aiheuttaa painajaisia, unettomuutta ja tiettyjen ihmiskohtaamisten välttelyä yliopistolla. Kaikesta kurjasta huolimatta, olen äärimmäisen iloinen huomattuani, ettei rakkaus arkipäivän tarinoita ja elämän voimien pohtimista kohtaan ole minussa kuollut. Olen julkaissut täällä lyhyitä tekstejä, jotain runon tapaisia. Olen aina jollain tavalla hävennyt sitä, että kirjoitan niitä, enkä ole aiemmin näyttänyt niitä kenellekään. Nyt rehellisyyden puuskissani olen pistänyt niitä esille, vaikka se hölmöltä tuntuukin. Runon kaltaisten tekstien lukeminen ja niiden sisään pääseminen on monille outo ajatus, minkä vuoksi niitä on hupsua kirjoittaa. Rivit avautuvat niin harvoille. En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että kirjoittaisin kenellekään muulle. Otan tämän ikään kuin harjoituksena gradua ajatellen, sillä siitähän tulee julkinen opinnäyte. Minun on opittava päästämään irti omista teksteistäni ja laitettava ne muiden armoille. Niinpä hyppäsin kylmään veteen ja annan teidän lukea, mitä oikeasti kirjoitan.

via Pinterest

Tekstitiedosto nimeltään "Miksi en osaa kirjoittaa" sisältää monta lyhyttä tekstiä ja pidempää tarinaa oikeasta elämästä. Se on jo lähes 30 sivun mittainen. Salaisuus taitaa olla juurikin tuossa nimessä. Ehkä minun on nimettävä gradutiedostotkin uudestaan: "Kauppalista", "Tosi Rancca Jalkatreeni" ja "Opettele jonglööraamaan seitsemässä minuutissa!" 

Hieman vain pistää harmittamaan kun mietin, kuinka paljon olisin tehnyt graduani samassa ajassa. En kuitenkaan voi olla kaikkea yhtä aikaa. Haluan gradun edustavan minua, omia ajatuksiani valitsemastani aiheesta. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna, en voi rakastaa graduani, ennen kuin rakastan itseäni. 

Vaakaraitoja taivaanrannassa
Sälekaihdinten välistä näkyy välähdyksiä kaukomaista
Mieleni on hetken hiljaa, se lepää
Pian se herää, alkaa jokellella, kapuaa pois pitkin sänkynsä pinnoja
Tuolloin on oltava valmis siitä huolta pitämään
Ruokkimaan, hellimään
Sillä tehtäväkseni olen ottanut

Mieleni taimesta vahvan vanhan viisaan kasvattaa

Nyt tunnette minut jälleen hieman paremmin. Tuntuu, että olen sen ystävilleni ja perheelleni velkaa. Taidan olla velkaa myös yhden opinnäytetyön ja muutaman kultaharkon. Jonain päivänä, jonain päivänä...

Oppitunteja II

Koti-ikävä

Se on sitä että tietää

Jossain on parempi olla

Jossain on joku jonka on tuntenut aina

Sitäkin se on että muistaa

Jossain on ovi ja ovessa lukko

Ja taskussa polttelee avain 

Joka lukkoon kepeästi kilahtaa

Koti-ikävä

Se on sitä että tuntee

Kuinka sydän hiipuu hiljalleen

Se on ollut liian kauan vieraalla maalla

Vieraat ihmiset eivät saa sitä enää sykkimään

Oppitunteja I

Kuinka selvisit lapsuudesta
siitä kun kengät menivät vääriin jalkoihin
ja kastemadotkin näyttivät käärmeen kokoisilta

Kuinka nuoruuden kukistit
Itkuisen ymmärryksen siitä, ettei kukaan enää suojele
Kiivaat kasvukivut ja kadotetut hetket laitureilla

Mutta aikuisuus
Jäätelö muuttuu kiloiksi mahanseudulle
Särkyneet unelmat
Pelko siitä, ettei mikään onnistukaan
Ja siitä, ettei kukaan suojele sittenkään, kun ei enää itse muista kuka on

Niin
Ensin en tiennyt kuka olen
sillä ei ollut väliä kinderyllätysleikeissä
Sitten en ollut se joka halusin olla
sillä olin kaikkea muuta kuin se tyttö josta kaikki tykkää
Nyt kai tiedän parhaiten
mutten yhtäkkiä tiedäkään mitä sillä tiedolla tekee
Kohta kai jo suloisesti unohdan.

(c) Tiia Rantanen