Enkelikohtaaminen

Olin käynyt kirjastossa ja ostanut uuden muistikirjan Tigerista. Tigerin muistikirjoihin luotan vakaasti, sillä niiden kannet, selkämyksen taittuvuus, koko ja hinta ovat mainiosti linjassa.

Lainaamani kirjat olivat kahtena pinona molemmilla puolillani ja muistikirja sylissäni. Illaksi oli noussut tuuli, mutta auringonpaisteessa tarkeni vielä istua vähissäkin vaatteissa. Sorsapuisto oli lähes tyhjä, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään. Olisin kaivannut ihmisiä. Kirjoitinkin siitä. Lähes päivittäin jaksan jaaritella sivut täyteen tuskastuttavasta tasapainoilusta yksityisen ja julkisen elämän välillä. Julkisuus ei tarkoita mediajulkisuutta eikä tunnettuutta, vaan nähdyksi tulemista ja sitä, että annan toisten ihmisten yrittää ymmärtää minua - vaikuttaa minuun. Julkisuus on väistämätöntä, sillä minun on jaettava itseni muiden ihmisten kanssa. En voi luvata minää yksinoikeudella edes itselleni. En voi ottaa toisilta ajateltavaa, kokemuksia ja tunnetta ja olla itse antamatta mitään. Palaan silti omaan tilaani enemmän kuin mielellään. Yksityisyys on kuin oma keittiö. Siellä käydään syvimmät keskustelut. Se on kaikki muistot, tuttuus ja turva, jota tarvitsen. Yksityisyyden aiheuttama yksinäisyys on kuitenkin kova hinta, jonka joudun maksamaan tehdäkseni sitä, mitä tahdon tehdä. 

Kirjoitin illan puhurissa:

Naru ihmisen ja koiran välillä on pitkä. Minä olen tänään leveä. 

Katson uhmalla tiistaivaiheessa olevaa maailmaa. Ajattelen, aika on kypsä ja minä raaka. 

Kokeilen erilaisia huutoja. Kutsuun vastaavat kolmivuotias lahjaton aitajuoksija ja nuoruutensa mustasta kellarista noussut lokkipoika. 

Jos on silmät päässä, kuka tahansa on ystävä. 

Samalla hetkellä, kun viimeinen rivi oli saatu paperille, tietä pitkin käveli huomiota kiinnittävän kumara mummo. Hän kysyi: 

"Saisikos tähän istua? Olisihan tuossa noita muitakin penkkejä, mutta jos minä tähän?"

Nyökyttelin, lähes kumartelin. Mummolla oli syvät silmät ja enkelinvalkea tukka  nutturalla pipon alla. Kampaajan laittama nuttura, kun omat kädet eivät enää 90 vuoden iässä nouse. Minun nutturastani mummo piti.

Istuimme vieretysten pitkän aikaa. Puhuimme menneistä ajoista, sodastakin tämä lotta kertoi. Puhuimme siitä, kuinka suunnaton lahja on uskaltaa elää yksin, itselleen. On käännettävä selkä ja lähdettävä omin päin matkaan. Mummo ei ole koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole siis omaa perhettä. Hänellä tuntui olevan vahva piiri rakkaita ihmisiä: sisaruksia, heidän lapsiaan, ystäviä. Tärkeää on pitää yhteyttä, vaikka päivittäin. Soittaa, kertoa että täällä ollaan, vielä tänäänkin. 

"Jos minulle olisi joku sanonut 70 vuotta sitten, että näen tämän päivän, en olisi uskonut. En millään." Mummo naurahti ja hiljeni. Aivan kuin hän olisi elänyt kuoleman rajalla koko nuoruutensa, mutta selvinnyt aina uudelleen. Hän sanoi nähneensä yhtä sun toista, mutta monet asiat ovat jo unohtuneet. "Se on tärkeää, unohtaminen. Elämä olisi liikaa, jos kaiken muistaisi", minä sanoin. Hengittelimme syvään ja katsoimme Tampere-taloa. Sen kupeessa mummon oli hyvä asua, oli kaikki ihan tässä. Tuntui, että on kiinni maailmassa, vaikkakin jo lipumassa pois.

Alkoi tulla viileä. Iltakävely - "jalkojen potkuttelu" - oli ollut mummon mielestä oikein mukava. Hän oli pyytänyt minulta anteeksi useat kerrat, että keskeytti jotain niin tärkeää kuin kirjoittamisen. Nauroin vain. Keskeyttänyt? Ei koskaan. Hieman ennen lähtöään mummo sanoi jotakin tärkeää. "Ajattele sillä tavalla, että nuoruus on edessä. Sinä olet elänyt suurten asioiden keskellä, jo tuossa iässä ymmärrät paljon. Anna elämän yllättää, ja kohtaa se yhtä iloisesti kuin tänäänkin. Kaikkea hyvää."

Minua itketti onnesta. Kuin olisin kohdannut enkelin, joka työnsi minut taas matkaan vauhtini hieman hiivuttua.

Siellä mummo menee. Piti ottaa kuva, ihan vain varmistuakseni, että hän on totta.

Ja näin aion elämäni elää: laatikon ulkopuolella.