Enkelikohtaaminen

Olin käynyt kirjastossa ja ostanut uuden muistikirjan Tigerista. Tigerin muistikirjoihin luotan vakaasti, sillä niiden kannet, selkämyksen taittuvuus, koko ja hinta ovat mainiosti linjassa.

Lainaamani kirjat olivat kahtena pinona molemmilla puolillani ja muistikirja sylissäni. Illaksi oli noussut tuuli, mutta auringonpaisteessa tarkeni vielä istua vähissäkin vaatteissa. Sorsapuisto oli lähes tyhjä, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään. Olisin kaivannut ihmisiä. Kirjoitinkin siitä. Lähes päivittäin jaksan jaaritella sivut täyteen tuskastuttavasta tasapainoilusta yksityisen ja julkisen elämän välillä. Julkisuus ei tarkoita mediajulkisuutta eikä tunnettuutta, vaan nähdyksi tulemista ja sitä, että annan toisten ihmisten yrittää ymmärtää minua - vaikuttaa minuun. Julkisuus on väistämätöntä, sillä minun on jaettava itseni muiden ihmisten kanssa. En voi luvata minää yksinoikeudella edes itselleni. En voi ottaa toisilta ajateltavaa, kokemuksia ja tunnetta ja olla itse antamatta mitään. Palaan silti omaan tilaani enemmän kuin mielellään. Yksityisyys on kuin oma keittiö. Siellä käydään syvimmät keskustelut. Se on kaikki muistot, tuttuus ja turva, jota tarvitsen. Yksityisyyden aiheuttama yksinäisyys on kuitenkin kova hinta, jonka joudun maksamaan tehdäkseni sitä, mitä tahdon tehdä. 

Kirjoitin illan puhurissa:

Naru ihmisen ja koiran välillä on pitkä. Minä olen tänään leveä. 

Katson uhmalla tiistaivaiheessa olevaa maailmaa. Ajattelen, aika on kypsä ja minä raaka. 

Kokeilen erilaisia huutoja. Kutsuun vastaavat kolmivuotias lahjaton aitajuoksija ja nuoruutensa mustasta kellarista noussut lokkipoika. 

Jos on silmät päässä, kuka tahansa on ystävä. 

Samalla hetkellä, kun viimeinen rivi oli saatu paperille, tietä pitkin käveli huomiota kiinnittävän kumara mummo. Hän kysyi: 

"Saisikos tähän istua? Olisihan tuossa noita muitakin penkkejä, mutta jos minä tähän?"

Nyökyttelin, lähes kumartelin. Mummolla oli syvät silmät ja enkelinvalkea tukka  nutturalla pipon alla. Kampaajan laittama nuttura, kun omat kädet eivät enää 90 vuoden iässä nouse. Minun nutturastani mummo piti.

Istuimme vieretysten pitkän aikaa. Puhuimme menneistä ajoista, sodastakin tämä lotta kertoi. Puhuimme siitä, kuinka suunnaton lahja on uskaltaa elää yksin, itselleen. On käännettävä selkä ja lähdettävä omin päin matkaan. Mummo ei ole koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole siis omaa perhettä. Hänellä tuntui olevan vahva piiri rakkaita ihmisiä: sisaruksia, heidän lapsiaan, ystäviä. Tärkeää on pitää yhteyttä, vaikka päivittäin. Soittaa, kertoa että täällä ollaan, vielä tänäänkin. 

"Jos minulle olisi joku sanonut 70 vuotta sitten, että näen tämän päivän, en olisi uskonut. En millään." Mummo naurahti ja hiljeni. Aivan kuin hän olisi elänyt kuoleman rajalla koko nuoruutensa, mutta selvinnyt aina uudelleen. Hän sanoi nähneensä yhtä sun toista, mutta monet asiat ovat jo unohtuneet. "Se on tärkeää, unohtaminen. Elämä olisi liikaa, jos kaiken muistaisi", minä sanoin. Hengittelimme syvään ja katsoimme Tampere-taloa. Sen kupeessa mummon oli hyvä asua, oli kaikki ihan tässä. Tuntui, että on kiinni maailmassa, vaikkakin jo lipumassa pois.

Alkoi tulla viileä. Iltakävely - "jalkojen potkuttelu" - oli ollut mummon mielestä oikein mukava. Hän oli pyytänyt minulta anteeksi useat kerrat, että keskeytti jotain niin tärkeää kuin kirjoittamisen. Nauroin vain. Keskeyttänyt? Ei koskaan. Hieman ennen lähtöään mummo sanoi jotakin tärkeää. "Ajattele sillä tavalla, että nuoruus on edessä. Sinä olet elänyt suurten asioiden keskellä, jo tuossa iässä ymmärrät paljon. Anna elämän yllättää, ja kohtaa se yhtä iloisesti kuin tänäänkin. Kaikkea hyvää."

Minua itketti onnesta. Kuin olisin kohdannut enkelin, joka työnsi minut taas matkaan vauhtini hieman hiivuttua.

Siellä mummo menee. Piti ottaa kuva, ihan vain varmistuakseni, että hän on totta.

Ja näin aion elämäni elää: laatikon ulkopuolella.

Mä en riitä mihinkään, hakekaa äkkiä lisää minua kaupasta

Riittämätön olo kuin tölkin pohjalla lojuvalla maitolirulla. Kuka idiootti jätti näin vähän?! Mitä tällä nyt tekee, ei riitä edes kahvia värjäämään. 

Joskus saattaa ihmisellä itselläänkin olla tällainen olo. Tunnistatteko? Ei riitä ei sitten niin mihinkään. Haluaisi olla vähän kiinnostavampi, vähän fiksumpi, löytää edes sen asuinpaikan jossa viihtyisi pidempään kuin yhden yön. Muut kiitävät Jopoillaan piknikeilleen ja ties minne kasvamaan viisaiksi ihmisiksi. Muut löytävät paikkansa teini-iässä ja jes sitten on nousukiitoa. Pelkkää menestystä kunnes gongi kumahtaa. MUUT. Se on avainsana. Aina jaksaa verrata niihin kuuluisiin muihin. 

Vertaan, vaikken halua olla kukaan muu. Taatusti on totta, etten mä olisi riittävän hyvä elämään kenenkään muun elämää. Hommat menis puihin heti alkumetreillä. Miten näiden kavereiden kanssa ollaan ja mistä puhutaan, millainen on suhde vanhempiin, miten pääsen työpaikalle? Ai niin ja pyhä jysäys, miten tätä työtä tehdään? Mutta omissa kuvioissani olen oppinut luovimaan ihan näppärästi. Miten niin en riitä? Itsehän mä sen mitta-asteikkonikin rakennan. Omat celsiukseni, tuumani, paunani ja tunneskaalani määritän. 

Silti. Joillakin ihmisillä on elämässään sitä jotain, joka kauheasti houkuttaisi minuakin. En ole useinkaan kateellinen. Tunnen oloni vain pienemmäksi. Toi on siisti tyyppi, voi kunpa se tykkäisi musta. Voiko noin superviileä ja retee edes huomata minua? Miten pääsen siihen johtopäätökseen, että tarkastelemani henkilö on ihailun arvoinen ja minä taas jotain vähemmän? Hyvä kysymys Maarit, hyvä kysymys. 

On kulunut jo kauan aikaa siitä, kun istuin eräällä tuolilla mäen päällä sijaitsevan rakennuksen toisen kerroksen nurkkahuoneessa. Ikkunasta oli näkymä Siilinjärven keskustaan. Siinä istuessani painoin mieleeni tuon maiseman. Muistan ajatelleeni, etten taida päästä täältä ikinä mihinkään, koska mua pelottaa kaikki niin hirveästi. En tiedä mitä haluaisin tehdä elämälläni. En uskaltanut tehdä mitään. Minua pelotti hämmentää soppaa, sekoittaa elämän palikoita. Jotain kamalaa saattaisi tapahtua, jos liikahtaisin norsunluutornistani. 

Niinä hetkinä, kun istuin tuossa kyseisessä huoneessa kahdestaan erään viisaan herran kanssa, joka oli muuten äärimmäisen hyvä kuuntelija ja kysymysten esittäjä, en ymmärtänyt omasta elämästäni juurikaan mitään. Ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, jumissa itseni kanssa. Jumissa pelon, surun ja nöyryytyksen tuhoamassa mielessä. Synnyin tällaiseksi, kuolen tällaisena. Minua verrattiin linnaan, jonka tornissa istuu siveä, normeja rakastava neito ja kellarin tyrmässä kaltereita rynkyttää huutava, kikattava apina. Neidon ja apinan välissä on vartija, joka ei päästä kumpaakaan valtaan. Niinpä linnan käytävillä on kuollutta ja kylmää.

Vuosia kului. Vartija kuoli tylsyyteen. Kävi ilmi, että linnassa olikin ihan hitosti porukkaa omiin kammioihinsa kaivautuneina. Nyt ne kaikki elävät oikein räiskyvää elämää sulassa sovussa. Kukin saa pomotella vuorollaan. Linnassa ei ole montaakaan sääntöä ja ne ovat kaikki huonoja, mutta kyllä niitäkin on.

Mitä minä siis arvostan toisessa ihmisessä? Sen on oltava jotain sellaista, jota minä vasta yritän ymmärtää. Jotain sellaista, josta olen nähnyt turkoosina kimmeltävän vilauksen ja tiedän, että voin saavuttaa sen itsekin. 

Minä ihailen ihmisiä, jotka ovat vapaita. He ymmärtävät, mitä vapaus tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, etteikö olisi parisuhdetta tai vaikka omistusasuntoa. Vapaus on sitä, että ihminen antaa kaiken kulkea lävitseen. Hän uskaltaa muuttua, eikä takerru siihen mitä itse tai maailma oli eilen. Hän ei takerru toiveisiinsa tai toisiin ihmisiin mutta rakastaa molempia. Hän innostuu hetkestä ja mahdollisuudesta olla elossa. Hän rakastaa erehtyä ja ymmärtää. Vapaus on sitä, että ymmärtää mitä tarkoittaa sana "tänään".

Vapaus on sitä jotain, joka minut saa heräämään henkiin toisen ihmisen äärellä. Ehkä vielä jonain päivänä pystyn rehellisesti toteamaan, ettei kukaan tai mikään saa minua tuntemaan itseäni toista ihmistä vähemmäksi. Siinä on minun tavoitteeni. Mikäs on sinun?

Luku eräästä kasvutarinasta

Aika on pelottava asia. Pian, kohta, hetki sitten. Aika on liikettä, tik-tak. Tik-tak. Me ihmiset emme kuitenkaan pysty liikkumaan jatkuvasti. Joudumme välillä vastustamaan ajan liikettä. Silloin tunnemme olevamme vieraalla maaperällä. Ajattelemme: ”Minun kuuluisi olla liikkeessä. Mennä eteenpäin. Kehittyä.” Luulemme, että aika kehittyy. Luulemme, että elämä kehittyy jatkuvasti johonkin kasvusuuntaan. Aika harhauttaa meitä luulemaan, ettemme ole riittävästi vielä tässä hetkessä, mutta kohta saatamme olla. Hetken päästä saatamme riittää, jos ponnistelemme. Kasvatamme ihmissuhteistamme syvempiä ja enemmän, lihaksistamme suurempia, tietovarannostamme vahvempaa. Kun saavutan jonkin itselleni asettamani rajapyykin, huomaan ajattelevani jo seuraavaa siirtoa. Esimerkki omasta tilanteestani. Valmistun aivan pian. Tiedän kuitenkin, että saatuani tutkintotodistuksen käteen, en pysty pysähtymään saavutukseni äärelle ja toteamaan, että tämä riittää. En tule koskaan perille, jos ajattelen, että se mitä elämässäni teen tekee minusta jotakin enemmän. 

Olen oppinut erään asian, jonka haluan jakaa kanssanne. Jos luovun hetkeksi etenemisestä ja ajattelen olevani jo perillä, huomaan, että kaikki tekoni ovat vain ajanvietettä. Ne ovat keino kompastella vahingossa onneen. Onni on pienissä hetkissä. Ensimmäisissä lämpimissä kevätpäivissä. Vastaantulijan riemukkaassa hymyssä. Isän ja pojan vaihtamassa tietäväisessä katseessa, kun ohi hurahtaa hurjan hieno moottoripyörä. Onni on halauksissa, joita ei osaa odottaa. Mielihyvässä ja sen tietoisessa jahtaamisessa onni ei sen sijaan ole. Mielihyvä on samanlainen loukku kuin aika. Hunajaloukku. Tavoitellessani jatkuvaa hyvää oloa jään kiinni tahmaan. En pääse enää irti. Jos ymmärrän, ettei hunajaan kannata suinpäin sukeltaa vaikka se olisi kuinka hyvää, löydän uutta ja tunnen enemmän. Käytän usein omia paikan ja mantereen vaihdoksiani kuvaamaan kamppailujani. Ei se ole koskaan ollut miellyttävä tunne, kun olen pakannut elämäni laukkuun ja lähtenyt kotoa. Olen pelännyt, että nolaan itseni kaatumalla nenälleni uudessa paikassa. Olen pelännyt, joskus ihan syystäkin, että palatessani kaikki on toisin. Olen kuitenkin antanut jännityksen tulla ja pidättänyt hengitystäni aallon pyyhkäistessä yli. Happi on uhannut loppua, mutta joka kerta olen huomannut tehneeni oikean valinnan ottaessani riskin.

Aina kyse ei ole niin suurista asioista. On ollut kauheaa nousta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaa’alle ja todeta paisuneensa ennennäkemättömiin mittoihin. Pinnallista, ehkä. Kivuliasta, ehdottomasti. Tiesin kyllä olevani isompi kuin ennen. Häpesin sitä. Läski kääntyi päässäni heikkoudeksi. En enää hallitse elämääni. En ole pystynyt huolehtimaan itsestäni. Entä jos vain jatkan paisumista, kunnes en mahdu ovesta kämppään sisään? Entä jos lihon niin kauan, että räjähdän?

Entä jos kukaan ei voi rakastaa lihavaa? Entä jos ystäväni katsovat minua ja ajattelevat, että nyt lipsuu ja pahasti. Ja niin lipsuukin, välillä. En ole koskaan ennen elänyt näin holtitonta elämää. Olen ollut tämän vuoden aikana useammin baarissa kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Rahat on koko ajan loppu. Gradutiedosto on mitä luultavimmin homeessa. Hulttio, hampuusi, toivoton tapaus. Ah ja voi mikä syyllisyys. Kiltistä tytöstä on tullut renttu taiteilijantekele, joka nytkin istuu Telakalla kirjoittamassa itsestään sen sijaan, että lukisi siitä, kuinka kansainvälinen politiikka kehittyi 1900-luvulla. EPÄONNISTUJA. NARSISTI.

Palataan lihomiseen. Todettuani vaa’an lukemat todeksi uusintapunnituksella huomasin, etten oikeastaan edes välittänyt. Minä olen onnellinen elämässäni, johon on viime aikoina marssinut uskomattomia ihmisiä ovista ja ikkunoista. Olen oppinut nauttimaan sekuntien mittaisista onnen pilkahduksista. On ollut vaikeita hetkiä, on päivittäin. Välillä koen olevani sotatantereella vailla minkäänlaisia aseita. Hyvillä ja huonoilla hetkillä ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä painoni kanssa. Olen tullut sinuiksi kehoni kanssa uusilla tavoilla. Minimaalisesti halvaantunut vasen käteni suostui vihdoinkin yhteistyöhön oikean käden kanssa ja ryhtyi jonglööraamaan. Osaan seisoa päälläni, kunhan muutaman kerran vielä hapuilen ja kaatuilen. Parin viikon venyttelyn jälkeen taivun spagaatiin. Kahvakuulatreeneissä kahden käden tempaukset napsuvat kohdilleen vaivatta. Miksi IHMEESSÄ välitin edes hetken aikaa siitä, että tämän hienon kehon ympärillä on pari kiloa enemmän läskiä kuin joskus ennen? Koska olen ihminen, enkä siedä häpeää. Oman näkemykseni mukaan häpeä tarkoittaa pelkoa siitä, ettei enää koskaan voi tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuntea olevansa rakkauden arvoinen. Pelkäsin, että näytän luotaantyöntävältä, eikä kukaan halua kysyä minulta, mitä pääni sisällä liikkuu.

Häpeän lisäksi suru, epävarmuus ja yksinäisyys ovat karmaisevia tuntemuksia, joita jokainen ihminen tuntee tuhansia kertoja elämänsä aikana. Yksinäisyydessäkin on kuitenkin voimansa ja taikansa. Olen viettänyt pitkiä hetkiä kaukana kotoa niin syvässä yksinäisyydessä, etten uskonut olevani enää olemassa. Yksinäisyys veti minua turpaan, kunnes kyllästyin myllyttämiseen ja kiskaisin takaisin. Päätin muuttaa yksinäisyyteni yksin olemiseksi. Matkustin yksin, katselin maailmaa. Tutustuin itseeni ja siihen, miltä maailma juuri minun katsomanani näyttää. Paha olo hiipi pintaan hetkittäin. Se puski pintaan kuin krapulainen kylmä hiki. Kukaan ei katso minua kuin olisin hänen suurin unelmansa. Kukaan ei tartu minuun kiinni haluamatta koskaan päästää irti. Miksi joku muu saa tuntea olevansa turvassa, mutta minä kannan omaa elämääni yksin? Mitä olen tehnyt väärin? Millainen minun pitäisi olla?

En voi olla mitään, mitä en jo ole. Siltikään se, että tunnen näin nyt, ei tarkoita että tuntisin samoin aina. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnen, yhteyden ja rakkauden arvoinen. Tulee aika – kyllä vain, aika – jolloin tajuan, että kaikki se takkuaminen oli yhtä hieno kokemus kuin mikä tahansa onnellinenkin tapahtuma. En tarttunut mielihyvän aiheuttamaan hunajaloukun tahmaan ja jäänyt jumiin, vaan uskalsin kokea.

Hanna kysyi, miksi en päivitä blogia

En ole kirjoittanut, koska ajattelin ettei sillä ole väliä päivitänkö vai en. Kävi ilmi, että yhdelle rakkaalle sillä on väliä.

Käveleminen lohduttaa ja inspiroi. Se kirkastaa mieltä ja kalibroi jalkojen kulun uudelleen. Käveleminen suoristaa rutiinien alle painuneen selän. Päämäärätön kävely on lajinsa aatelia. Se on rentouttavaa ja auttaa keskittymään menneiden ja tulevan murehtimisen sijasta nykyhetkeen. Lisävoimaa tepasteluterapiaani haen joskus härnäämällä itseäni ajatusjumpalla, joka on saattanut minut moniin jänniin tilanteisiin. Muun muassa ilmaisen ruuan äärelle. Kävellessäni kaupungilla mietin jo etukäteen kääntyväni tuosta kadunkulmasta oikealle. Keskityn kävelyyni, kehooni ja uuteen suuntaan. En ajattele mitään muuta, vaan kohdistan kaiken huomioni pian tapahtuvaan muutokseen. Kulman kohdalla käännyn kuitenkin vasemmalle ja jatkan matkaani siihen suuntaan. Tulee hämmentävän epäorientoitunut olo. Kokeilkaapa joskus, oikein ajatuksen kanssa.

Kävellessäni olen keksinyt kaikenlaisia pikkuhassuja puuhia ja saanut useille kanssakulkijoille hymyn kasvoille omalla hyvällä meiningilläni. Olen eksynyt taidenäyttelyihin, kahviloihin, törmännyt vanhoihin tuttuihin ja raapinut kasaan mukavasti mielessäni heliseviä sanoja. Bussimatkoillakin on aikaa ajatella, mutta olen tehnyt erään huomion. Bussissa omaksun liian usein "minun täytyy"-roolin. Tiedättehän, sen sellaisen velvollisuudentuntoisen suorittajan ajattelutavan. Se kiipeää ylleni väistämättä, sillä rutiinit ja velvollisuudet huokuvat ympäröivistä ihmisistä. Haluan kuulua joukkoon, niinpä ryhdyn murehtimaan graduani tai työnsaamattomuustilannettani. Täytyyhän niitäkin miettiä joskus, että pysyy yhteiskunnassa kiinni. Ehkä bussimatkailu on erittäinkin tarpeellista minulle. 

Ei sillä, että stressaaminen olisi vienyt minua mihinkään suuntaan. Enemmän minua jouduttavat tunnin mittaiset löhöilyrentoutukset Mielikylvyssä kerran viikossa. Rentoutuksen jälkeen alkaa aina tapahtua. Varsinkin nyt pitkällisen harjoittelun jälkeen, kun olen vihdoinkin oppinut mitä syvärentoutuminen todella tarkoittaa ja saan siitä hirveän paljon enemmän irti. Minun kohdallani se tarkoittaa yhtäaikaista painottomuuden ja uppoamisen tunnetta. Kehoni on rintakehän kohdalta ja käsivarsista lämpimämpi kuin muualta, reisiäni kihelmöi. Unohdan, että ympärillä on muita ihmisiä. Päässäni pyörähtää aivan kuin divaani keikahtaisi alta. Ensimmäisellä kerralla säikähdin tunnetta. Näen silmissäni aina äärettömyyden symbolin ja kolmion. Rentoutumiseni on värikästä puuhaa. Turkoosia, oranssia, keltaista, violettia, vihreää. Näen tähtitaivaan ja kirjahyllyn vain hetki ennen kuin lakkaan näkemästä yhtään mitään. Siitä alkaa todellinen rentoutuminen, jossa en tiedä, näe, kuule tai aisti mitään. Tunnen vain painoa ja keveyttä. 

Mielikylpy avannee joskus (lähi)tulevaisuudessa toimipisteet Jyväskylään ja Helsinkiin. Varmistin huhun eilen Tiinalta, firman perustajalta. Olkaa hyviä itsellenne ja käykää kokeilemassa suggestiorentoutusta. Parempaa palvelusta ette voi itsellenne tehdä.

Kuvat eivät liity millään tavalla mihinkään. Teki vain mieli laittaa ne tänne.

Matka sekasorrosta selkeyteen on raastavan pitkä ja maagisen ihana

Yövuorot ovat hauskoja. Tiedän, että olen väsynyt ja fyysisesti hajalla, mutta viihdyn siinä yöeläinten maailmassa. Yövuorolaiset ovat eriskummallista väkeä. He näkevät arkisissa asioissa jekkuja ja koukeroita, joita päiväihmiset eivät näe. He tekevät sanaristikkoa kuuden hengen porukalla kukin sanan kerrallaan, syövät evääksi sipsejä ja dippiä, keskustelevat viskistä 25 minuutin ruokatauon verran ja huutolaulavat Rage Against the Machinea lajitellessaan joulukortteja Parkanoon glitterpölypilven verhoamina. Minä viihdyn ja inspiroidun. 

Yöllä on aikaa ajatella. Olen miettinyt mitä erilaisimpia asioita. Olen haaveillut sinisestä puutalosta mäen päällä, sisustanut sen ja rakentanut sinne ihmiselämän kokoisen tarinan. Olen muistellut lapsuuttani ja sitä mistä silloin unelmoimme. Olen kaiholla kaivannut paikkoja, joissa olen käynyt. Vieläkin kaihoisammin olen haikaillut niiden paikkojen perään, jotka ovat minulta vielä näkemättä. Ennen muuta olen hämmästellyt itseäni. Miksi ihmeessä olen tällainen kuin olen, ja millainen olen? Kenelle muulle kuin itselleni minä olen joku?

Ihmisellä on taipumus löytää ajan myötä itselleen rakas asia ja omistautua sille. Maailmankuva rakentuu sen ympärille, mitä pidetään tärkeänä. Läheiset ihmiset löytyvät usein kiinnostuksen kohteen ympäriltä. Omistautuminen ja jonkin rakastaminen on perusta identiteetille. Musiikki, urheilu, aate tai mikä vain voi olla ihmistä itseään yhteennivova asia ja muihin samankaltaisiin yhdistävä linkki. Mikä on siis minulle tärkeää? Mikä yhdistää minua ystäviini? 

Tuntuu kauhealta sanoa tämä ääneen, sillä tavallaan haluaisin olla toisenlainen, särmikkäämpi ja erikoistuneempi. Kaiken rehellisyyden nimissä aion kuitenkin tunnustaa ja puhdistaa omatuntoni. Minua kiinnostaa elämä ja sen kaikki mahdollisuudet. Kiinnostun tuhansista asioista päivittäin, enkä osaa sitoutua vaikkapa yhdenlaiseen musiikkiin tai yhteen ideologiaan. En jaksa kietoutua edes graduaiheeseeni sataprosenttisesti, sillä mieleni halajaa kaiken muunkin pariin. Näen kaikessa ja jokaisessa ihmisessä jotakin mielenkiintoista, josta haluan oppia lisää. Minulla on tietynlainen erittäin hyvänlaatuinen keskittymishäiriö. Minua yhdistää muihin ihmisiin siis se, että olen kiinnostunut siitä, mikä heille on tärkeää. Olen sosiaalisesti kameleontti, ja iloitsen siitä, mikä tekee läheiseni onnelliseksi. Olen miettinyt ankarasti, olenko tämän miellyttämiseksikin tulkittavissa olevan ominaisuuden vuoksi moraalisesti läpimätä. Jonkun mielestä saatan olla, toisen mielestä en ehkä tunne itsekään itseäni ja seilailu on vain "oman juttuni" etsintää. Väärässä ovat. En ole tällainen, jotta saisin osakseni itseisarvoisesti huomiota tai rakkautta. Tunnen oman juttuni, mutta minun ei todellakaan tarvitse pistää itseäni raameihin ja otsikoida persoonaani. Pidin pitkään sisäänrakennettuna vikana sitä, etten osannut valita itselleni harrastusta tai lempibändiä, jonka pariin uppoutuisin loppuiäkseni. Vihdoinkin ymmärrän, ettei se taida kuitenkaan olla vika.  

No, on tiettyjä asioita, joista olen enemmän innostunut kuin toisista. 

Taide, taiteellisuus ja luovuus

Kieli, kielet

Mieli, psykologia, hahmoterapia

Ihmiskeho, kehollisuus

Urheilu 

Kansalaisyhteiskunta

Ihmisoikeudet, vapaus, humanitarianismi

Ruoka

Jos joku haluaa generoida listan perusteella minut, olkoon hän vapaa niin tekemään. Huomaattehan muuten, että identiteettitematiikka näytti saavan jatkoa. Olen selkeästi uudistumassa ja tarvitsen kanavan kaikelle minäminä-hämmästelylle. Jostain syystä tuntuu, että minun on selitettävä itseäni edes itselleni. Blogin avulla saan jäsennettyä ajatukset johonkin marssijärjestykseen, kun kuvittelen kirjoittaessani jonkun lukemassa tekstiäni.

Kello ja näkymä ikkunan takana havahduttavat minut jo liian kauan jatkuneesta itseni peilailusta. Ilta antaa päivän vaipua lepoon. Päivä on työnsä tehnyt, on illan vuoro hallita. Uusi valtias tuo mukanaan sävyltään tummat ja syvyyteen karkaavat ajatukset. Se tuo kaipausta ja ikävää, jossa käsi hapuaa kosketusta. Mutta kantaapa ilta mukanaan myös säkenöivän toivon ja viattoman aamun odotuksen. On onnea huomata kaikki tämä ja ymmärtää kulkevansa paratiisissa kaiken aikaa.

Kuinka kauas jaksamme kulkea?

Minä kysyn hiljaa sinulta

Vastaat puhtaalla äänelläsi rehellisesti

Jaksamme kulkea perille asti

Sillä emme voi jäädä tähänkään

Pysähtyminen olisi kuin hengittäisi sisään, muttei koskaan ulos.

Suomalainen koulujärjestelmä passivoi

Haluan tehdä kannanoton. Kannanottoni perustuu omaan kokemukseeni suomalaisena nuorena, joka on suorittanut oppivelvollisuutensa aivan tavallisessa koulussa, Itä-Suomessa kylläkin. 

Olen huomannut, että kerron mielipiteeni mieluummin kirjallisessa muodossa kuin sanallisesti. Taipumus vaikeuttaa menestymistäni työ- ja opiskelumaailmassa. Tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta uskaltaisin avata suuni keskustelutilaisuuksissa ja vaikuttamisen paikoissa. Minun olisi pitänyt saada heittäytyä ja olla tyhmä.

Kyse on vakavasta asiasta. Mielestäni teema käsittelee jopa sananvapauden ideaa. Ei sen rajoittamista, vaan sen mahdollistamista. Kuinka taata lapsille ja nuorille parhaat mahdolliset välineet osallistua ja vaikuttaa? Työhön voi ryhtyä kannustamalla rohkeuteen ajattelussa ja keskustelussa.

Väittely- ja argumentaatiokulttuuri on suomalaisessa koulujärjestelmässä köyhää. Oppilaita ei suostuta asettamaan asemaan, jossa he joutuvat esittämään ja puolustamaan omaa mielipidettään. Esiintyminen tapahtuu ennalta suunnitelluissa tilanteissa, ja spontaani esilläolo on vain harvojen yksilöiden harteilla. Suomalaisessa koululuokassa on liian helppo piiloutua ja verhoutua hiljaisuuteen. Koko oppivelvollisuuden voi suorittaa menestyksekkäästi kysymättä yhtäkään kysymystä, mikäli osaa ilmaista opetetut asiat sujuvasti kirjallisessa muodossa. Koulumaailmasta ulos putkahtavat nuoret joutuvat kovan paikan eteen, kun jatko-opinnoissa ja työelämässä vaaditaan taitoja, jotka jäivät huomioimatta 9–12 kouluvuoden aikana. On osattava olla kriittinen, pystyttävä perustelemaan valintansa vakuuttavasti sekä hallittava usean eri kielen keskustelukulttuurit. Onko ihme, että useat nuoret ovat hyvin epävarmoja osaamisestaan ja pysyvät mieluummin sivuroolissa työelämässä?

Keskustelun puute koululuokissa johtaa opetettavan tiedon kritiikittömään hyväksymiseen ja siihen, etteivät oppilaat uskalla kyseenalaistaa faktoina esitettyjä asioita. Aina on kyseenalaistettavaa, kysyttävää ja ihmeteltävää, oli asia kuinka yleisesti hyväksytty tahansa. Tämän tulisi olla tärkein koulussa opetettava taito. Koulussa on tarkoitus oppia. Siellä saa olla tyhmä, kysyä tyhmiä kysymyksiä ja väittää vastaan. Myöhemmin elämässä on osattava puolustaa omia ajattelumallejaan, joten sitä täytyy saada harjoitella turvallisessa luokkaympäristössä. On myös opittava kompromissin merkitys. Keskustelun ja argumentaation hienous on, että se rakentaa uusia maailmankuvia ja uutta todellisuutta. Vain tähän toimintaan osallistumalla nuori voi ymmärtää, mitä itse arvostaa, ja elää sen mukaisesti.