Kohmeiset varpaat, väsyneet silmät ja suklaannälkäisen suun tyydyttävä joulu rakkaan perheen parissa. Ystävien muistaminen ja kiitollisuus. Kynttilöiden valo. Tappiin asti valvottu jouluyö.
Joulutunnelmassani suistun aina pohdiskelemaan, niin tänäkin vuonna. Koristelin tänään kuusta ja haistelin sen tuoksua. Olen katsellut puita vähän niin kuin ihailevasti niin kauan kuin muistan. Olen myös halannut niitä, kuljettanut kättäni niiden runkoja pitkin, hypistellyt lehtiä ja neulasia. Ulkona kulkiessani katseeni kääntyy luontevasti katselemaan puiden latvoja ja taivasta.
Tarkkaillessani olen oppinut puilta muutamia asioita.
Minut on luotu kasvamaan suorassa ja ylväänä kohti taivasta. Minulle ei ole asetettu rajoja.
Minulla on juuret, joiden avulla pysyn hengissä ja joita kunnioitan. Taivun tuulessa ja myrskyssä, mutten juurieni ansiosta kaadu.
Annan muille tukea, varjoa ja suojaa kun he sitä tarvitsevat.
Juon paljon vettä.
Tein joulun rauhallisuudessa ja ainaisen liikkeen hiljentyessä paluun juurille. Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani ja hengitin syvään. Mielikuvissani päiväkirjan sivut olivat täynnä teinivuosien ihastuksia ja vihastuksia, heppajuttuja ja läskikriisejä. Tartuin ensimmäiseen vihkoon ja läväytin eteeni vuoden 2002 juhannuksen. Yllätyin niin, että pääsi itku. 12-vuotias Maarit kirjoitti vielä kovin lapsellisella käsialallaan ja hailakanpunaisella kynällään jotain aivan toisenlaista. Hän siteerasi Sokratesta.
"Suo minulle, että kaunistuisin syvältä sielustani ja että kaikki ulkoinen minussa olisi sopusoinnussa sisäisen ihmiseni kanssa.
Kunpa voisin pitää viisasta ihmistä rikkaana ja kunpa minulla olisi sen verran menestystä, minkä ihminen voi kantaa ja kestää vain itsekurin voimin."
Selasin eteenpäin muutaman päivän. Olin kirjoittanut englanninkielisen lyhyen tarinan, jonka päätteeksi totesin seuraavaa:
"No, tarina oli kyllä aika typerä, mutta sainpahan harjoitusta. Öitä, aika joogata."
Joogata?! Kiesus mikä pentu. Luin pätkiä äidille ja isälle, eikä heitä tuntunut kovinkaan edes yllättävän löydökseni. Luulin että olen aloittanut lukemisen, kirjoittamisen ja meditoinnin vasta aivan eilen, mutta ilmeisesti en. Meditoin jo varmastikin alle kouluikäisenä Harrin kanssa, mutta jostain syystä kaikki muistot tuolta ajalta ovat olleet syvien peitteiden alla. Paluu juurille osui ja upposi. Palasin siihen virtaan, jossa olen ollut jo kymmenen vuotta sitten. Pelottavan lämmin tämä tuttuuden syli.
Luin kirjoituksiani halki vuosien. Olihan niitä teinin poikasuruja ja jos jonkinlaisia kriisejä, mutta enemmän oli tekstejä, jotka tulivat jostakin sydämen syvyyksistä. Oli niin raastavaa yksinäisyyttä ja surua, että vain parista ensimmäisestä sanasta muistin ne hetket jälleen.
"Jokainen kyynel kuivattaa sieluani. Kuvittelen, että tipat ovat viimeisiä, että ne vihdoin toisivat helpotuksen. Ei, naiivimmin en voisi luulla. Ne vain vuodattavat minusta ilon. Koko talo hiljenee, kukaan ei naura. Olen joutunut ahdinkoon ja sumu on laskeutunut labyrinttiini. Elämääni. Tajuan, kuinka yksin olemme muoteissamme, kuinka omat ajatuksemme tuovat meille onnea tai ahdistusta. Niin turtuneena olen, etten jaksa kuivata omia kyyneleitäni. En edes huomaa niitä enää. Enkä anna kenenkään muun suruuni koskea." 12.3.2007
Oli runoja vuodelta 2005.
"Mitä kuulisin, jos itse päättäisin
Sanoja kauneimpia olemassa olevia
kermalla siveltyjä
helmeileviä pinnaltaan
Kerrottu äänellä viskinkarhealla."
"Suihkii tuulen poika
ohi risteyksen, katson ikkunasta
Menee tyttöään hakemaan
tyttöä kaunista kuin ensimmäinen kevät"
"Vaikeroi kaiku, vaeltava voima
Etsien sielua
Aaltojen alta
Kallio raikaa
Luokseen ei päästä
Milloin mun ääneni vapautuu tästä?"
Allekirjoitan edelleen kaiken kirjoittamani. En kadu mitään, en yhtäkään sanaa, ajatusta tai tekoa, jotka tuolloin tuntuivat virheiltä. En kadu yhtäkään vihanpuuskaa. Vain sitä hämmästelen, että päiväkirjan sivut ovat täynnä epäilevää pelkoa siitä, mitä tapahtuisi, jos joskus suuttuisin. Jos joskus jollekin sanoisin, mitä todella haluaisin. Vuosia meni niin, että tunsin eläväni toisten varjossa. En osannut puhua, tuntui kuin ääneni olisi löytänyt oman taajuutensa vain paperilla tai lavoilla. Kirjoitin terapiasta vuonna 2007 näin:
"Terapia on minulle kuin näyttämö. En ole siellä avoimesti rikkinäinen, vaan valmistelen jokaiselle kerralle uuden roolin. Jälkeenpäin pohdin kuinka hyvin esitys meni."
Jouduin kuitenkin aikani näyteltyäni astumaan lavalta alas ja purkamaan kerät auki. Niiltä ajoilta taskuihin on jäänyt monta oppia, jotka kulkevat elämän ohjekirjassani edelleen mukana.
Tämä matka menneisyyteen oli paras joululahja, jonka osasin itselleni antaa. Olen pelkkää hymyä. Olin jo aiemminkin, kun ajelin Tampereelta ja lauloin koko matkan eri murteilla. Tai niiden variaatioilla. Onneksi (harmiksi?) kukaan ei ollut kuulemassa lappilaista versiotani Finlandia-hymnistä.
Hyvää joulua.
<3<3 Hyvää joulua
VastaaPoistaIhana joulu kun jaksaa jatkua edelleen!
Poista