Kerjäläinen

Valun lörönä pitkin intercity-junan penkkiä. Ollaan jo pian Pieksämäellä. Siellä vaihdan junaa ja matka jatkuu. Manse kutsuu.

Siitä on jo pikkuista vajaa viikko, kun lähdin Tampereelta. Perjantaiaamun lähtö oli kamala. Sain kirjeen, jonka myötä taloudellinen turvallisuuden tunne karkasi elämästäni taas piirun verran kauemmas. Itkin puhelimessa äidille samalla kun löin toisella kädellä reppuun tavaraa. Juoksin bussiin, itkien. Bussista lähdin raahustamaan rautatieasemalle. McDonald’sin kulmalla istui romanikerjäläinen, jolle suomalainen rähjämummo huusi. Rääkyi.

”Mene siitä kippoines! Ala painua! Loppuu tuo kerjääminen!”

Kerjäläinen hymyili kasvoille liisteröityä anelevaa hymyä. Hän katsoi vanhaa naista arkana, peläten potkua.

Ajattelin, että menisin väliin. Menisin kysymään vanhalta naiselta, mikä hänellä oli hätänä. Miksi hän kirkui kerjäävälle naiselle?

Olin liian lyöty tehdäkseni mitään. Olin itsekin kerjäläinen byrokratian rattaissa. Katsoin samalla tavalla maahan ja ympäröiviin ihmisiin, kuin etsien hyväksyviä hymyjä. Mietin, loppuuko epävarmuus koskaan. Missä käännyin väärään suuntaan ja elämääni ilmestyi repivä suhde sosiaaliaseman uumeniin pudonneiden käsittelijöiden kanssa?

Pääsin rautatieasemalle. Soitin uudelleen äidille kävellessäni junaan. Istuin paikalleni ja niiskutin edelleen. Olin aivan varma, että suuntani on turmio ja velkavankeus.

”Sinua taitaa vaan jännittää tämä tuleva viikonloppu.”

”No ei tämä sitä oo! Tää kaikki on ihan täyttä kuraa, mä en jaksa enää ees yrittää ymmärtää. Miten kauan pitää roikkua sormenpäiden varassa?”

”Kyllä kaikki järjestyy. Sun pitää nyt vaan tehdä niin ku ne pyytää.”

”Niin mun pitää, kyllä mä tiiän. Mut mä en haluais. Mä haluan tehä töitä! Hei, mun pitää lopettaa, joku yrittää soittaa.”

Lopetin puhelin äidin kanssa ja vastasin soittajalle. Nieleskelin ja yritin kuulostaa vähemmän itkun tukkimalta.

Minut kutsuttiin työhaastatteluun.

Rääkyminen oli muuttunut hetkessä nauruksi. Muut matkustajat kuuntelivat aaltoliikettäni. Näin päiden kääntyilevän minua kohti. Hulluhan tuo on.

No niin olen, umpihullu. Venkoilen ja kääntyilen nahoissani. Etsin uunituoretta jännitystä, etsin mahdollisimman jyrkkiä tunteita. Etsin uusia keinoja selviytyä.

Välittömästi puhelun jälkeen alkoi tuntua, että jokin järjestyy. Löysin itsestäni sen äidin mainitseman jännityksen. Olin hiipinyt huomaamattani aivan shokin kynnykselle. Muistin tuskin hengittää. Olin menossa kirjoittajakouluun, johon minut oli kutsuttu kannustimena kohtalaisesta menestyksestä kirjoituskilpailussa. Annettu mahdollisuus tuntui elämäni tärkeimmältä tilaisuudelta, suuremmalta kuin harjoittelu tai mikään työpaikka.

Kaksipäiväisellä lyhytproosakurssilla kohtasin hienoja ja kiinnostavia ihmisiä. Avasin itseni uusille mahdollisuuksille. Kuulin ja luin niin hivelevän hienoja tarinoita maailman ääristä, että tunnen muuttuneeni hieman erilaiseksi.

Opin, kuinka teksti tulee minusta ulos, ja miksi. Kokemaani oivallusta ei voi selittää sanoin. Se on tunne.

Valun nyt jo toisen junan penkkiä pitkin. Asentoni on vähän suorempi kuin vielä hetki sitten, kirjoittaminen suoristaa. Olen väsynyt, olen loppuun käytetty. Kaikki, mitä menneiden päivien aikana on tapahtunut, on tyhjentänyt minusta jotakin vanhaa, josta on jo luovuttava. Samaan aikaan olen saanut varmuuden siitä, ettei minun tarvitse löytää mitään menettämäni tilalle. Se riittää, että olen valmis kohtaamaan seikkailuja ja ihmisiä. 

Eilen seikkailin yhä syvemmälle teatterin maailmaan ja revin itselleni auki uusia väyliä. Olin kuin kerjäläinen. Menin teatterin treeneihin avoimin sydämin, ketään tuntematta ja sanoin, ettei minulla ole mitään. Ei työpaikkaa eikä rahaa. Osaan asioita, kaikkea vähän. Voin tulla hyväksi missä vain tarvitsette. Voitteko auttaa? Voitteko tarvita minua?

Minulle hymyiltiin ja minut tunnustettiin.

”Lähetä tekstejä sähköpostiin. Ja tule kesällä lipunmyyjäksi.” 

Koin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, että minusta saattaa todella olla jotain hyötyä. Sain vedettyä keuhkot täyteen ilmaa. Kyllä tämä tästä, kyllä kaikki järjestyy.

Mä en riitä mihinkään, hakekaa äkkiä lisää minua kaupasta

Riittämätön olo kuin tölkin pohjalla lojuvalla maitolirulla. Kuka idiootti jätti näin vähän?! Mitä tällä nyt tekee, ei riitä edes kahvia värjäämään. 

Joskus saattaa ihmisellä itselläänkin olla tällainen olo. Tunnistatteko? Ei riitä ei sitten niin mihinkään. Haluaisi olla vähän kiinnostavampi, vähän fiksumpi, löytää edes sen asuinpaikan jossa viihtyisi pidempään kuin yhden yön. Muut kiitävät Jopoillaan piknikeilleen ja ties minne kasvamaan viisaiksi ihmisiksi. Muut löytävät paikkansa teini-iässä ja jes sitten on nousukiitoa. Pelkkää menestystä kunnes gongi kumahtaa. MUUT. Se on avainsana. Aina jaksaa verrata niihin kuuluisiin muihin. 

Vertaan, vaikken halua olla kukaan muu. Taatusti on totta, etten mä olisi riittävän hyvä elämään kenenkään muun elämää. Hommat menis puihin heti alkumetreillä. Miten näiden kavereiden kanssa ollaan ja mistä puhutaan, millainen on suhde vanhempiin, miten pääsen työpaikalle? Ai niin ja pyhä jysäys, miten tätä työtä tehdään? Mutta omissa kuvioissani olen oppinut luovimaan ihan näppärästi. Miten niin en riitä? Itsehän mä sen mitta-asteikkonikin rakennan. Omat celsiukseni, tuumani, paunani ja tunneskaalani määritän. 

Silti. Joillakin ihmisillä on elämässään sitä jotain, joka kauheasti houkuttaisi minuakin. En ole useinkaan kateellinen. Tunnen oloni vain pienemmäksi. Toi on siisti tyyppi, voi kunpa se tykkäisi musta. Voiko noin superviileä ja retee edes huomata minua? Miten pääsen siihen johtopäätökseen, että tarkastelemani henkilö on ihailun arvoinen ja minä taas jotain vähemmän? Hyvä kysymys Maarit, hyvä kysymys. 

On kulunut jo kauan aikaa siitä, kun istuin eräällä tuolilla mäen päällä sijaitsevan rakennuksen toisen kerroksen nurkkahuoneessa. Ikkunasta oli näkymä Siilinjärven keskustaan. Siinä istuessani painoin mieleeni tuon maiseman. Muistan ajatelleeni, etten taida päästä täältä ikinä mihinkään, koska mua pelottaa kaikki niin hirveästi. En tiedä mitä haluaisin tehdä elämälläni. En uskaltanut tehdä mitään. Minua pelotti hämmentää soppaa, sekoittaa elämän palikoita. Jotain kamalaa saattaisi tapahtua, jos liikahtaisin norsunluutornistani. 

Niinä hetkinä, kun istuin tuossa kyseisessä huoneessa kahdestaan erään viisaan herran kanssa, joka oli muuten äärimmäisen hyvä kuuntelija ja kysymysten esittäjä, en ymmärtänyt omasta elämästäni juurikaan mitään. Ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, jumissa itseni kanssa. Jumissa pelon, surun ja nöyryytyksen tuhoamassa mielessä. Synnyin tällaiseksi, kuolen tällaisena. Minua verrattiin linnaan, jonka tornissa istuu siveä, normeja rakastava neito ja kellarin tyrmässä kaltereita rynkyttää huutava, kikattava apina. Neidon ja apinan välissä on vartija, joka ei päästä kumpaakaan valtaan. Niinpä linnan käytävillä on kuollutta ja kylmää.

Vuosia kului. Vartija kuoli tylsyyteen. Kävi ilmi, että linnassa olikin ihan hitosti porukkaa omiin kammioihinsa kaivautuneina. Nyt ne kaikki elävät oikein räiskyvää elämää sulassa sovussa. Kukin saa pomotella vuorollaan. Linnassa ei ole montaakaan sääntöä ja ne ovat kaikki huonoja, mutta kyllä niitäkin on.

Mitä minä siis arvostan toisessa ihmisessä? Sen on oltava jotain sellaista, jota minä vasta yritän ymmärtää. Jotain sellaista, josta olen nähnyt turkoosina kimmeltävän vilauksen ja tiedän, että voin saavuttaa sen itsekin. 

Minä ihailen ihmisiä, jotka ovat vapaita. He ymmärtävät, mitä vapaus tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, etteikö olisi parisuhdetta tai vaikka omistusasuntoa. Vapaus on sitä, että ihminen antaa kaiken kulkea lävitseen. Hän uskaltaa muuttua, eikä takerru siihen mitä itse tai maailma oli eilen. Hän ei takerru toiveisiinsa tai toisiin ihmisiin mutta rakastaa molempia. Hän innostuu hetkestä ja mahdollisuudesta olla elossa. Hän rakastaa erehtyä ja ymmärtää. Vapaus on sitä, että ymmärtää mitä tarkoittaa sana "tänään".

Vapaus on sitä jotain, joka minut saa heräämään henkiin toisen ihmisen äärellä. Ehkä vielä jonain päivänä pystyn rehellisesti toteamaan, ettei kukaan tai mikään saa minua tuntemaan itseäni toista ihmistä vähemmäksi. Siinä on minun tavoitteeni. Mikäs on sinun?

Pupu Tupuna kuvaajana ja mummosattumus

Annika otti bannerin kuvan, kun viimeksi kävin Siilissä. Kiitos pupulle. Pupu on ihana. Sen kaa saa olla hölmö ja likakäsinen. 

Eilen kävelin mummon päälle Hämeenkadulla. Miten siinä Sokoksen kohdalla AINA tapahtuukin kaikkea kummallista? Mummo käveli mun edellä, ja minä katselin jonnekin taivaalle. Minua 30 senttiä lyhyempi, ikääntynyt ja väriltään harmaaksi taittunut nainen jäi huomaamatta siinä sinitaivaan ihastelussa. Kaikki olisi mennyt hyvin, jos se olisi jatkanut matkaa suoraan eteenpäin, mutta eipä jatkanut. Päätti kurvata vasemmalle ystävänsä perässä, päämääränä varmaankin Sokoksen alakerran Alkon sherryhylly. Tai ruokakaupan keksihylly. Jompikumpi. Äkkikäännös sekoitti minun kulkuni niin, että kävelin mummeroisen kantapäille ja linttasin häneltä kengän lyttyyn. Mitäs siinä sitten teet, kun käsillä on kävelykepin vankkumattomaan tukeen turvaava vanhus, jolta putoaa kengät jalasta? No mitä meikä? Nauran, totta kai! Nauran likaiseksi kuvailtua nauruani, sanon kaksi kertaa putkeen anteeksanteeksanteeks ja kysyn sitten viimein, että onhan kaikki hyvin? Mummo ei sillä aikaa sano mitään. Tuijottaa vaan hämmästyksen, ujostuksen ja kotiinpaluun halun sekaisena. Nitkuttaa kengän sen verran paremmin jalkaan, että voi jatkaa matkaa. Vastausta kysymykseeni en saanut, mutta kuulin kuinka pöyristynyt mummovaljakko päivitteli käännettyään minulle selkänsä: "Päälle käveli! Luulin että humalassa!" En ollut, olin vain hitaita, kiemurtelevia ja kutistuneita ihmisiä lanaavalla tuulella. Kummallinen reaktioni harmitti kahden korttelin verran, mutta kirjastossa alkoi helpottaa. Ehkä tämä oli päällekarkaukseni uhriksi joutuneen mummon viikon kohokohta. Ehkä tästä puhutaan vielä kauan. Oli miten oli, minä sain hyvät naurut. Mitä kunnioittavimmin ja nöyrimmin tahtoisin anteeksiantoa anella. Se oli puhdas vahinko.

Ei saa peittää

On vähän tämmönen päivä.

Eli otapa siitä sitten selvää. 

Kävin tänään kirjastossa ja tassuttelin laukku täynnä Rumia (minkä laatuisia rumia? ihmisiä?), García Marquezia ja Nerudaa kohti kauppaa. Kuljin pitkin Hämeenkatua ja taivaalta tuli vuoroin rakeita, vuoroin lämpimiä auringonsäteitä. Kuulottimista kajahteli Paolo Nutinia, Stepaa ja Pyhimystä. Mua alkoi jostain syystä naurattaa niin kovasti, että silmät valui vettä. En nauranut julkisesti ihan kippurassa, mutta sisuksia kiherrytti kyllä valtavasti. Tulin kotiin ja kikatus jatkui. Vaikka meillä nauru ja laulu raikaakin aamusta iltaan, taisin olla silti erityisen avoin ilostani. Milka nimittäin kysyi, onko minulla treffit tiedossa kun noin naurattaa. Kaupungilla eräs mies totesi aiemmin, että taidan olla rakastunut, ei muuten voi niin kauheasti hymyilyttää. Tavallaan olenkin rakastunut. Sinuun ja sinuun ja sinuun ja minuun ja meihin.

Kuulin tänään, että Susan tulee New Yorkista Suomeen kesäkuun loppupuolella pariksi viikoksi. Hanna tulee kohta kotiin. Sanni tulee vieraaksi huomenna. Julia olisi ollut tänään Helsingissä, mutta sinne en nyt päässyt. Mietin, miten onnekas olen. Mulla on hirveän ihana elämä. En halua enää peitellä keneltäkään sitä, miten onnellinen oon kun saan rakastaa teidänlaisia ihmisiä. Mulla on niin turvallinen olo. En jaksa murehtia sitä, miten vähän mulla on työtä ja rahaa. Mä oon aina selvinnyt. Nyt ei edes oo kyse selviämisestä, vaan elämisestä. Rakastamisesta. Ei ole enää kyse kaipaamisesta. Musta on hävinnyt se olo, että pitäisi olla muualla. Mä oon nyt tässä. Joskus hetken päästä oon jossain muualla (toivottavasti esimerkiksi Barcelonassa) ja olen siellä yhtä onnellinen. Olen hölmön onnellinen, kun saan kävellä Kaukajärven metsissä ja istua lammen rannassa sorsien kanssa keskenään. Olen kirjoittanut runokokoelman, jonka nimeksi tuli Hippiäinen on pieni lintu. Kokoelman kirjoittaminen teki minusta ehjemmän, vaikka kirjoittaminen sinänsä oli raakaa ja ihmisyyden karsea koitos. Se oli brutaali avoleikkaus telttasairaalassa. Tein sen silti. Sain vihdoinkin haettua ne kandin paperit. Sekin oli mahtava tunne. Mutta kaikista ihaninta, korvaamatonta... Rakkaat ihmiset ja nauru teidän kanssanne. Nauru on itsensä unohtamista. Nauru on sitä, kun sydän on vahvempi kuin järki. 

Kaikenlaisia rakkauksia

Joskus kaikki vaan sujuu. Ja sujuu. Kaikki naurattaa. Tyhjä olo, olen kirjoittanut itseni ulos. Kolmen kuukauden henkinen eristysjakso on nyt ohi. Nyt on aikaa katsoa Game of Thronesia, juosta, vikitellä kesämiehiä (kuka sen sanoi!) ja kulkea alkukesän valoisissa öissä. 

Kaikenlaisia rakkauksia

Helliä ja vihaisia

Kuumia ja hiljaisia

Kalvavia kaukaisia

Kohtalon käsiin heitetyt illat

Selkäni takana palavat sillat

Haudalle lasketut valkoiset kallat

Pysähtyneet hetket, sydämen syyshallat

Lupaan harvoin jos milloinkaan

Mutta kun kaikki tämä aikakaan ei saa muistoa pois kulumaan

Olen valmis vannomaan

En tule sinua koskaan unohtamaan

Milka-muru Kaukajärven tuulimyllyllä

Etsi Maarit puusta

Mikä se on kun saa naisen noin puuta rakastamaan

Kävin eilen iltakävelyllä. Sattuipa niin hassusti, että päädyin halailemaan puuta. Mäntyä. Haistoin ja kuuntelin sen runkoa. Tein tuttavuutta. Vilkuilin alkuun kiivaasti, tuleeko viereistä polkua pitkin silminnäkijöitä. Hetken päästä osasin jo hellittää huolesta. Oli ihanaa halata puuta.

Matkan varrella näin yhtä sun toista. Hylättyjä telkkareita, merkkejä ihmisten ainaisesta halusta päihtyä, muumioituneen hämähäkin ja sorsapariskunnan. Jäi pahahyvä olo. Vaikka minulla olisikin useimpina hetkinä hyvä olla, ympärilläni niin monet uivat liejussa eivätkä löydä elämästä otetta. Ei ole yhtäkään unelmaa. Heidän päivänsä ovat tyhjää täynnä. Haluaisin auttaa. Haluaisin istuttaa surullisiin iloa, edes pieniä määriä. Osoittaisin, että työ voi tuntua leikiltä ja ihmissuhteet satukirjalta (ei Grimmin saduilta), yksinäisyys voi olla paras olemisen tila. Osoittaisin, jos osaisin. Veisin kaikki ihmiset halaamaan mäntyä. Siinäpä vasta tempaus. Hei sinkut ja läheisyydenkaipuiset, lähdetään hakemaan hellyyttä metsästä. 

Kevät. Nyt se valintojen aika on alkanut. Tarvitsen supervoimia. Huh huh.  

Juokseminen on helppoa. Pysähtyminen on vaikeaa.

Ihmisen muutosta pohtiva sarja jatkukoon.

Leikkasin otsikon sanat vuosia sitten lehdestä ja liimasin ne kalenterini kanteen. Tiesin, että sanoissa on viisautta, mutta tuolloin parinkympin korvilla en osannut nimetä ajatuksen ydintä, sitä mikä minua heilautti. 

Nyt osaan.

Olen yksi kärsimättömimmistä tuntemistani ihmisistä. Rakastan asioiden loppuun saattamista, mutta minun on kamalan vaikea sitoutua mihinkään pitkäkestoiseen prosessiin. Haluaisin kiiruhtaa ja nähdä aina lopputuloksen mahdollisimman pian. Haluaisin saada kirjat luettua parissa tunnissa, treenit tehtyä vartissa ja opinnot pakettin tuokiossa. Jaksan kyllä näennäisesti odottaa rauhallisena, mutta sisälläni kiehuu. Tunnen fyysistä kipua, kun jotain on kesken. Tuntuu, että aika loppuu, jään kyydistä, en saa koskaan mitään aikaiseksi.

Elän elämässäni vaihetta, jossa minä tunnen olevani kesken. Voitte ehkä vain kuvitella, miten syövyttävä tunne se on kaltaiselleni ihmiselle. Minussa on kipua sisällä, ulkona ja sillä välillä. Haluaisin vain ravistella itseni irti tästä selittämättömästä mutta samaan aikaan täysin väistämättömästä muutoksesta, jota käyn läpi. Välillä haluaisin palata vanhaan ja kiinnostua edelleen samoista asioista kuin ennen. Treenaamisesta, vaatteista, asuntosäästämisestä ja vaikka julkisoikeudesta. Haluaisin pitää elämäni järjestyksessä ja tehdä asioita, jotka olen perustellut järkiratkaisuin. 

Juosten kustua, sitä se kaikki oli. Kiinnostukseni kaikkeen oli vain pieni murto-osa siitä, mihin pystyn. Vaadittiin puolen vuoden kirjojenlukutalkoot, nauramaan opetteleminen, suihkussa oksentaminen ja itkeminen ja kaiken tämän myötä täydellinen pysähtyminen, että ymmärsin. Makasin kaksi päivää sitten sängyllä kerällä ja kyselin hiljaa itseltäni "kuka minä olen?" niin kauan, kunnes kuulin sydämen sykkeeni kovempana kuin ulkoa kantautuvan liikenteen melun. Tosiaan. Ei minun kelloa pidä kuunnella, vaan oman sydämeni rummutusta. Se kertoo minulle tahtini. Sekuntiviisarin räpsähdykset eivät tarkoita mitään. Olin aina tähän pisteeseen asti kuunnellut kellon säännöllistä tiktak-ääntä ja juossut yrittäen pysyä mukana. Kellon mittaamia sekunteja tulee loputtomia määriä vielä senkin jälkeen, kun sydämeni ei enää jaksa sykkiä. Miksi siis kuuntelisin jotakin sellaista, joka jatkaa olemistaan täysin minusta riippumatta? Miksi olisin niin tyhmä ja julma itselleni, että jättäisin kuuntelematta tärkeimpää neuvonantajaani? Tämän ajatuksen livahdettua päähäni räväytin silmäni auki ja ponkaisin ylös sängyltä. Olenpa ollut aavistuksen verran tollo.

Pysähdyin, vastustin hetken aikaa kaikkea liikettä. Aivan kuin olisin pysäyttänyt keinun liikkeen juuri ennen kuin se heitti minut ympäri. Olen edelleen levossa. Olen pimeässä hetkessä odottamassa, että olen valmiimpi johonkin. Odotan. Se tuntuu kummalliselta. Olen aina uskonut siihen, ettei elämä odottamalla paremmaksi muutu. On aina tehtävä. Nyt syön sanani. Joskus on odotettava ja annettava maailman tehdä. Odottaminen ei ole sitä, että hautautuisin kuoppaan. Teen tavallisia asioita ja olen kuin ennenkin. Teen kuitenkin vain ne asiat, jotka haluan koko sydämestäni tehdä. En yritä olla tuolla, täällä, kaikkialla. Selvitän pyörivää päätäni hetken, ennen kuin on valintoja tehtävänä. Hyppään taas, kun rumpu rinnassani sanoo, että on aika. 

Itse en tietenkään tiedä, mitä edessä on. Siitä olen kuitenkin varma, etten olisi pystynyt jatkamaan elämääni ilman tätä mustaa puolivuotista. Tällaisia vaiheita tulee vielä monia, sillä minä haluan muuttua. Olen avoin sille, etten pysy staattisena. Elämä saa muuttaa minua. Se tekee aina kipeää. Nyt kaikki on helpompaa, kun ymmärrän kipuani. Juokseminen on helppoa, koska juoksijalla on näkyvä suunta. Pysähtyminen on vaikeaa, koska se tarkoittaa näkymätöntä ja ennakoimatonta muutosta. 

Lasikupu on poistettu minun ja maailman väliltä ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Uskallan muistella kipeitä aikoja. Pekkaa ja ukkia. Uskallan sanoa läheisilleni rehellisesti, kuinka tärkeitä he ovat. Elämä tuntuu iholla ja sen alla. Ystävät ja perhe ovat päivä päivältä lähempänä. Minun ihmiseni, yhä vain rakkaampia.