Totta puhuen

TIEDÄTKÖ, MIKÄ TOTUUS POHJIMMILTAAN ON? SE ON HAAVA IHOSSA. HAAVA, JOSTA VUOTAA ULOS VERI, KUDOSNESTE, JOSKUS MÄTÄ. SE ON KIPEÄ KOHTA SIINÄ KUORESSA, JOKA IHMISTÄ PITÄÄ KASASSA. EI IHMINEN OLE REHELLINEN. VAIN SILLOIN, KUN RAKKAUS NÄKYY KIRKKAAMMIN IHMISTEN VÄLILLÄ, VOI MENNÄ VÄHÄN HAAVOILLE, OLLA TODELLINEN JA EHKÄ KOKEILLAKIN, VOISIKO SITÄ VIELÄ HIEMAN TODELLISEMPI OLLA. SILLOIN MUISTAA, ETTÄ RAKKAUS ON TIE TUKITTUUN IHMISEEN. JA KILTTEYS. JA KAUNEUS. ETTÄ ON OLEMASSA JOTAKIN, JOKA RIKKOO JA PARANTAA. HAAVAT EIVÄT OLE AUKI IKUISESTI. NE MENEVÄT KIINNI, KUN EI TARVITSE OLLA ENÄÄ AUKI JA SITTEN TULEVAT ARVET. ARVET OVAT KAUNEUTTA SUURIMMILLAAN. NE OVAT MUISTOJA TOTUUKSISTA.

Olen unohtanut sanoa monta asiaa. Mitä enemmän unohdettuja sanoja kertyy, sitä vahvemmin valhe täyttää päätä, vähän niin kuin niistämätön räkä. Leikitään hetki, että nyt on pakko puhua totta. Niistetään huolella.

Olen unohtanut sanoa monille, kuinka paljon heistä välitän. Usein he ovat ihmisiä, joiden kaltaiseksi haluaisin tulla. Joskus he ovat ihmisiä, joille ajattelen olevani vain yksi silloin tällöin unohtuva ja joskus taas mieleen muistuva nimi. On sellaisia, jotka olen ottanut osaksi elämääni, vaikken heitä oikeastaan tunnekaan. Ajattelen heitä usein kaukana sanojen takana. Ja miksi en sano? Miksi en kysy, että en kai mä ole sinulle kuka tahansa? Koska en tiedä, mitä sitten tapahtuisi.

Olen unohtanut sanoa joillekin, etten oikeastaan välitä heistä ollenkaan. He ovat vain pudonneet pois. Olisin kuitenkin halunnut olla rehellisempi. Kurjatkin ansaitsevat totuuksia.

Minun on jo kauan pitänyt sanoa etten koskaan ole tiennyt, kuinka kerrotaan että suututtaa ja kovaa. Tai sanotaan, että minä rakastan sinua. Miltä naaman kuuluu silloin näyttää, miten kädet laitetaan? Ja tästä te suututte: minä en ole koskaan halunnut olla onnellinen. Olen vain halunnut olla vereslihalla ja koko ajan jossakin rajalla, jotta kunnolla tuntuisi. Tykkään siitä, että pelottaa. Kun itkettää, tulee tehneeksi isoja asioita.

Karkumatkaani pitkin maita ja mantuja siivittävät sanomatta jääneet pelot, Perhe ja Taide. Entä jos mulla on joskus oma perhe ja joudun elämään uudestaan läpi kaiken sen surullisen ja täysin epäuskottavan julman, minkä läpi on jo kerran koluttu? Ja entä jos lakkaan uskaltamasta enkä koskaan onnistu luomaan jotain, mistä löydän täyttymyksen? Teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi ajatella näitä asioita. Keksin kaikkea muuta puuhaa, ettei tarvitsisi puhua totta. En suostu uskomaan, että perhe voi olla onnellinen. Laiskottelen ja välttelen, jottei minun tarvitsisi tulla paremmaksi siinä, mitä tykkään tehdä. Mutta välttely saa minut voimaan hirveän pahoin.

Jätin sanomatta senkin, että minä epäonnistuin ensimmäisellä yrittämällä suurin piirtein kaikessa. Olen epäonnistunut rakkaudessa, terveydessä, työssä ja opiskelussa. Olen loukannut ihmisiä, huijannut, unohtanut unelmia, luovuttanut liian aikaisin ja lannistunut. Minä epäonnistuin. Siinä on vapauttavin lause, jonka osaan suomen kielellä sanoa. Se on puhtainta mahdollista rakkautta itseään kohtaan. Sanoa se ja silittää itseään hellästi. Ei se haittaa, yritetään yhdessä uudestaan.

Ja sitten vielä yksi asia. Se, että mä yritän vain tehdä itsestäni läpinäkyvää ja löytää sanoja sille, mitä minä olen. En jaksa edes yrittää selittää sinua tai naapurin israelilaista miestä, joka halaa minua aina kun nähdään. En tiedä, kuinka kertoisin kenenkään elämästä ja tunteista. Tunnen vain omani ja tiedän, etteivät ne ole tuttuja kenellekään muulle. Etsin sanoja ja kehoni keinoja, jotta sisälläni eri suuntiin sinkoilevat asiat tulisivat ihon läpi ja menisivät sinuun. Tunnistaisit niissä itsesi, ja voisit sanoa, että hitto vie mehän ollaan ihan samaa kamaa. Tahtoisitpa tuntea minut ja pitäisit minusta silti. 

vielä joskus keksin

kuinka risteytän yön ja päivän

nojaamatta hengettömiin riveihin 

ja haaleaan veteen

Kaikki on muuttuvaa, kun vain muistaisin sen

Juhla on ihmisen parasta aikaa. Juhlan jälkeiset päivät ovat täynnä toivetta siitä, ettei olisi keskellä omaa elämäänsä. Lauantaisten ylösnousemusjuhlien myötä kodin läpi pyyhkäissyt ilon hurrikaani kaatoi pari arjen peruspilaria ja sai potemaan aivan armotonta synkkyystautia. Jälleenrakennus on kuitenkin jo hyvässä vauhdissa.

Tänään startattiin Teatterikesä käyntiin. Toimistolla otettiin vastaan venäläinen katuteatteriryhmä, jonka kanssa vietän tämän viikon iltapäivät ja viännän PO RUSSKI. Lisäksi pyörin virolaisen lastenteatteriporukan sekä australialaisen näyttelijän kanssa. Tuntuu hyviltä hommilta. Olen jokseenkin kotonani näissä ympyröissä, enemmän kuin muualla.

Tekisi mieli - ei kun siis pitäisi - kirjoittaa, mutten tiedä miten kirjoitetaan. Äsken tein perinteiset maaritit ja makasin lattialla sanansynnytystuskissani. Se auttaa oloon joka kerta, vaikka kieli ei alkaisikaan vääntyä sisäisen nokkosihottuman ja mentaalisen kiukkuhermokivun kuvailuun. Lattialla makaavassa mykässä ruhossa on jotakin tarpeeksi dramaattista keskellä tavallista tiistai-iltaa.

Runot eivät ole tullakseen enkä ole proosahtanut kunnolla sitten sen tammikuisen viikonlopun, kun nakutin putkeen kellon ympäri ja ylikin. Muistikirjarääppeitä ei lasketa. Se silpe on kuin ekaluokkalaisen kirjoitusharjoitusvihosta revittyä tavaraa. Ehkä tämän viikon teatteriähkyn jälkeen tulee kirjoitettua edes pari pätkää dialogia johonkin. Haaveilen siitä päivästä, kun minulla on valmis teksti käsissäni. Se valmis jokin. Viime päivät olen haaveillut myös rakastumisesta, laihtumisesta ja siitä, että kaikki olisi toisin. Valmiin tekstin ja rakastumisen kaipuu on oikeastaan yksi ja sama tunne. Tiedän, että voin sanoa valmiiksi vasta sellaista tuotosta, jota rakastan päästä varpaisiin. Turha kuitenkin haaveilla yhtään mistään, jos asioita ei ole itse valmis muuttamaan eli tekemään duunia kuin kone. Myös rakastumisen eteen on tehtävä jotakin. Paras työmuoto siihen lienee liikkeelle lähteminen. Sydämen asioissa ei etätyö oikein toimi.

VALIVALI. Tässä nyt kuitenkin runo. Minulla on värikäs elämä ja jumalaisia ihmisiä koko systeemi pullollaan.

Pääsin töistä kahdelta

Ulkona haisi vahvalta tahdolta ja sydämen ankeudelta

Ensimmäinen askel ja kohti tulta

Tavallinen elämä näyttää tänäänkin mudalla naamioidulta

Tahdon jotain villimpää nyt koska musta ei jää mitään

En palaa tänne enkä enää koskaan lähde itään

Mä tahdon olla taivaampi

Tuolla ylhäällä mun iho olisi ääretöntäkin avarampi

Hyvää vettä

Kun aurinko laskee,

valo hetkeksi katseisiin jää

ja vaikka sävyni häviää

minustakin väre yhä suonissasi elää

 saatan sinut joskus irti ravistaa

sillä me ollaan vain kaksi rantaa, vailla siltaa,

jotka hyvän sään aikaan saavat toisiaan tuijottaa

vesi välissämme on meitä ikuisempaa

se on jokaisen virran kulkenut,

jokaista rantakalliota vasten lyönyt

se tuntee kyllä särkyneetkin sydämet

niiden nousevat myrskyt ja tyvenet

Jos sinua en olisi kaikuna tuntenut

Olisi vesi matkallaan eksynyt

Ja minä olisin saari, ikuisuuteen uponnut

Enkelikohtaaminen

Olin käynyt kirjastossa ja ostanut uuden muistikirjan Tigerista. Tigerin muistikirjoihin luotan vakaasti, sillä niiden kannet, selkämyksen taittuvuus, koko ja hinta ovat mainiosti linjassa.

Lainaamani kirjat olivat kahtena pinona molemmilla puolillani ja muistikirja sylissäni. Illaksi oli noussut tuuli, mutta auringonpaisteessa tarkeni vielä istua vähissäkin vaatteissa. Sorsapuisto oli lähes tyhjä, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään. Olisin kaivannut ihmisiä. Kirjoitinkin siitä. Lähes päivittäin jaksan jaaritella sivut täyteen tuskastuttavasta tasapainoilusta yksityisen ja julkisen elämän välillä. Julkisuus ei tarkoita mediajulkisuutta eikä tunnettuutta, vaan nähdyksi tulemista ja sitä, että annan toisten ihmisten yrittää ymmärtää minua - vaikuttaa minuun. Julkisuus on väistämätöntä, sillä minun on jaettava itseni muiden ihmisten kanssa. En voi luvata minää yksinoikeudella edes itselleni. En voi ottaa toisilta ajateltavaa, kokemuksia ja tunnetta ja olla itse antamatta mitään. Palaan silti omaan tilaani enemmän kuin mielellään. Yksityisyys on kuin oma keittiö. Siellä käydään syvimmät keskustelut. Se on kaikki muistot, tuttuus ja turva, jota tarvitsen. Yksityisyyden aiheuttama yksinäisyys on kuitenkin kova hinta, jonka joudun maksamaan tehdäkseni sitä, mitä tahdon tehdä. 

Kirjoitin illan puhurissa:

Naru ihmisen ja koiran välillä on pitkä. Minä olen tänään leveä. 

Katson uhmalla tiistaivaiheessa olevaa maailmaa. Ajattelen, aika on kypsä ja minä raaka. 

Kokeilen erilaisia huutoja. Kutsuun vastaavat kolmivuotias lahjaton aitajuoksija ja nuoruutensa mustasta kellarista noussut lokkipoika. 

Jos on silmät päässä, kuka tahansa on ystävä. 

Samalla hetkellä, kun viimeinen rivi oli saatu paperille, tietä pitkin käveli huomiota kiinnittävän kumara mummo. Hän kysyi: 

"Saisikos tähän istua? Olisihan tuossa noita muitakin penkkejä, mutta jos minä tähän?"

Nyökyttelin, lähes kumartelin. Mummolla oli syvät silmät ja enkelinvalkea tukka  nutturalla pipon alla. Kampaajan laittama nuttura, kun omat kädet eivät enää 90 vuoden iässä nouse. Minun nutturastani mummo piti.

Istuimme vieretysten pitkän aikaa. Puhuimme menneistä ajoista, sodastakin tämä lotta kertoi. Puhuimme siitä, kuinka suunnaton lahja on uskaltaa elää yksin, itselleen. On käännettävä selkä ja lähdettävä omin päin matkaan. Mummo ei ole koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole siis omaa perhettä. Hänellä tuntui olevan vahva piiri rakkaita ihmisiä: sisaruksia, heidän lapsiaan, ystäviä. Tärkeää on pitää yhteyttä, vaikka päivittäin. Soittaa, kertoa että täällä ollaan, vielä tänäänkin. 

"Jos minulle olisi joku sanonut 70 vuotta sitten, että näen tämän päivän, en olisi uskonut. En millään." Mummo naurahti ja hiljeni. Aivan kuin hän olisi elänyt kuoleman rajalla koko nuoruutensa, mutta selvinnyt aina uudelleen. Hän sanoi nähneensä yhtä sun toista, mutta monet asiat ovat jo unohtuneet. "Se on tärkeää, unohtaminen. Elämä olisi liikaa, jos kaiken muistaisi", minä sanoin. Hengittelimme syvään ja katsoimme Tampere-taloa. Sen kupeessa mummon oli hyvä asua, oli kaikki ihan tässä. Tuntui, että on kiinni maailmassa, vaikkakin jo lipumassa pois.

Alkoi tulla viileä. Iltakävely - "jalkojen potkuttelu" - oli ollut mummon mielestä oikein mukava. Hän oli pyytänyt minulta anteeksi useat kerrat, että keskeytti jotain niin tärkeää kuin kirjoittamisen. Nauroin vain. Keskeyttänyt? Ei koskaan. Hieman ennen lähtöään mummo sanoi jotakin tärkeää. "Ajattele sillä tavalla, että nuoruus on edessä. Sinä olet elänyt suurten asioiden keskellä, jo tuossa iässä ymmärrät paljon. Anna elämän yllättää, ja kohtaa se yhtä iloisesti kuin tänäänkin. Kaikkea hyvää."

Minua itketti onnesta. Kuin olisin kohdannut enkelin, joka työnsi minut taas matkaan vauhtini hieman hiivuttua.

Siellä mummo menee. Piti ottaa kuva, ihan vain varmistuakseni, että hän on totta.

Ja näin aion elämäni elää: laatikon ulkopuolella.

Ollaan kaikki aivan Hilja

Hilja oli kuullut vedestä

Sen viisaasta äänestä

Jonka kohina muistutti sulavaa humalaa

Ja jonka sekaan kadonneet kyyneleet johdattivat kohti jumalaa

Hilja tahtoi rakastaa

Löytää kolmesataa väriä nurkan takaa

Ja tulla ne silmissään toiseksi naiseksi

Jumalansa vaimoksi

Hilja ehti pelkoaan liian hyvin kuulla

Itseään tiimalasissa valuvaksi hiekaksi luulla

Hän kahlasi syvään veteen, jättäen kauaksi rannat

Huuhtoakseen puhtaiksi totuuden piirtämät haavat

Vasta siinä pyörteessä joka tarttui kaikkeen kauniiseen

Ja repi iättömillä käsillään Hiljaa syvemmälle hiljalleen

Pääsi Hilja viimein hurmokseen jonka turvin jumala ryömi haavoista sisään ruumiiseen

Teki kotinsa kammioon ja eteiseen

Katsellessaan kuolemaa tunsi Hilja elämän lumouksen

Kaikki on jo valmista, kuiskasi ja tunsi luottamuksen

Etsimällä kadottaa

Rakkaudesta vaikenemalla antaa valheen itseään johdattaa

Me hullut poltamme elämän loppuun

Muistutan itseäni päivittäin siitä, etten saa tehdä elämästä väkisin liian tylsää. En saa parturoida päivieni kulkua muotoon, vaikka mieleni tekisi. En tule toimeen, jos ajaudun järjestyksen keskelle. 

Etsin itsestäni päättäväisyyttä, jonka voimalla saisin sotkettua kaiken jälleen itselleni sopivaan kuntoon. Nyt palkkatyössä käydessäni huomaan ajautuvani ajankuluun, johon en sovi. Päiväni rakentuvat väärin. Minulla on yhtäkkiä rahaa, muttei vapaana valuvaa aikaa. Minulla on väsyneen ihmisen mieli, mutta sen mahdollisuudet käytän elämän raamien ylläpitoon. Samassa tilassa kirjoitin talven aikana satoja sivuja tekstiä. Nyt sivuja on syntynyt ehkä kymmenen. Itkettää.

Sillä sekunnilla, kun löydän rohkeuden ja näen mahdollisuuteni tulleen, lopetan työnteon toisten leivissä. En tahdo tehdä sitä. Vaikka pidänkin työstäni kaupassa, en siedä siihen liittyviä typeriä sääntöjä, joiden perusteita en ymmärrä. Miksi ruokaa heitetään roskiin? Oli lähellä, etten talvella mennyt häntä koipien välissä dyykkaamaan ruokaa tai hakemaan viikoksi evästä Ruokanyssestä. Sattuu siis joka soluun viskoa käypää ravintoa roskiin kymmeniä kiloja päivittäin. Miksi en saa myydä päiväysruokaa roimalla alennuksella?

Miksi mietoja alkoholijuomia ei saisi myydä nyt vaikka siihen kymmeneen asti illalla, kun kauppa on kuitenkin auki siihen asti? Ja miksi minä en saa heittää suolakurkkuliemiä sen äijän päälle, joka käy joka jumalan päivä kertomassa kuinka aikoo odottaa vuoroni päättymistä pihalla ja viedä minut mukanaan? 

Oli miten oli, en mukaudu sääntöihin. Mukaudun kaaokseen, arvaamattomuuteen ja siihen etuoikeuteen, että saan muuttaa elämäntapaani vaikka päivittäin. En tahdo tietää mitään, sillä se ei tee minua onnelliseksi. Elän, koska tahdon kysyä ja ymmärtää. 

Löydänkö koskaan loppua?

Saattaa olla, että 

kävelen vain ohi ja jatkan ikuista harhailuani tässä 

laimeaksi litkuksi lantratussa aineessa, jota jotkut väittävät elämäksi. 

Minä palan ja vaellan kohti hulluutta. 

Siellä minua odottavat veljeni ja sisareni.

Taakse jäävät ne, jotka ovat vain häivähdyksiä ihmisestä; 

joita minun sanomatta jääneet sanani polttavat. 

Taakse jäävät illat, joina olen yksin ja mietin, 

olenko ainoa joka ei löydä kenkiä jaloistaan. 

Mutta! Voi!

Löysin kengät ja polun jolla kävellä mutten vielä pysy sillä, putoilen sammalten sekaan ja jään sinne makaamaan koska siellä kaikki on helppoa

Me hullut poltamme elämän loppuun. Muuta totuutta ei ole.

Lauantain kuudes ja seitsemäs ajatus

MINÄ

Käyn erästä taistoa

Heittelen vihollista kävyillä

Teen vessapaperirullien hylsyistä vahtitorneja

Ravitsen joukkoja hillolla ja viilillä

Joku päätti puolestani muutamia vakavia asioita:

Basilika, se yrtti, miellyttää ellei huumaa

Olen nukkumatta silloin tällöin

Joskus katoan veden alle, tulen taakse, maan sisään

Annan ilman viedä toiseen paikkaan

Ja tältä pohjalta olen elossa

ME

Illalla menemme elokuviin

Istumme penkeillämme ja katsomme eteenpäin

Käymme samaa matkaa, erillään

Ja kun kaikki päättyy

Tartumme toisiamme kädestä

Onni sitoo meidät yhteen

Jos vain maltamme

Olla sanomatta sanaakaan