Pieniä asioita

Päivät kuluvat nopeasti, kun on menossa oikeaan suuntaan. Niin, juuri sinne. 

Lauantaina meillä vieraili kotona koko joukko sekopäistä porukkaa. Saatiin napattua kuva ammattipursottaja Reimagdaleenasta.

Eilen nauroin pululle, joka istui itsepäisen pörheänä keskellä tietä. Tai siis nökötti, niin kuin pulut tekevät. Kävin puhuttelemassa sitä, mutta ei se suostunut liikahtamaankaan. Nauroin sitten makeasti myös omalle säälittävälle yritykselleni.

Otettiin lemmikiksi kuristajakäärme. Se asuu keittiössä ja säikyn sen majesteetillista presenssiä edelleen joka päivä. 

Menen torstaina vihdoinkin kokeilemaan hotjoogaa. Niina on puhunut siitä jo syksystä asti, ja nyt minä sitten varasin tunnin. +35 astetta ja taipuu taipuu. Puolitoista tuntia! En malta odottaa.

Odota ikuisuus

Odota toinen

Niissä päättymättömissä päivissä ota käteesi kynä

Oikea kynä

Kirjoita ikuisuus

Kirjoita toinen

On aika rillutella, on aika rauhoittua

Olen sekaisin ajan kulusta. Ilmeisesti tänään on kuitenkin maanantai. Viikko sitten olin toiveikas tulevien päivien suhteen, ja tunne toikin hurjasti hienoja hetkiä. Näin serkkuani kahvien merkeissä, ja tuntui kuin olisin löytänyt jotakin kauan sitten kadottamaani. Monta tuntia vierähti huomaamatta pohtiessamme ihmissuhteita, opiskelua, työtä ja taidetta. Ideoimme pienen yhteisprojektin, jonka todella haluan toteutuvan. Minä kirjoitan, Anniina kuvittaa. Jos emme tee asioita luomisen ilosta, miksi sitten teemme yhtään mitään? 

Lauantaina katsoimme Sadun kanssa pari Star Wars -leffaa. Miksi en ole katsonut niitä aiemmin! Olen fani. Hauskoja ja syviä tarinoita, joissa käydään läpi koko ihmiselämän tunne- ja kokemusskaala. 

Lauantai jatkui kotona kämppisillan merkeissä. Pikkupikkukeittiömme muuntautui maailmanparantamisen keskukseksi. Opimme Milkan kanssa toisistamme uusia ja tärkeitä asioita. Tajuan asuvani erittäin, erittäin ihanan naisen kanssa, ja olen siitä erittäin kiitollinen. Suunnittelimme ensi vuodelle niin kovaa kulttuuriannosta, että menee varmaan päät sekaisin. Lisäksi lähdemme käymään Heurekassa mielenterveysnäyttelyssä (Heureka tulee hulluksi).

Eilen ennen töitä kävin katsomassa kaverin kanssa Gravityn. Pidin tästäkin elokuvasta todella paljon. Teemana on jälleen kerran avaruus. Tarina muistutti minua siitä, ettei koskaan saa luovuttaa. Ei edes silloin, kun näkyvissä ei ole selviytymiskeinoja. Silloinkin on toivoa ja mahdollisuuksia, vaikka emme niitä ehkä näekään.

Viikon mittaan sattui jotain ikävääkin. Jouduin seksuaalisen häirinnän kohteeksi Hämeenkadulla keskellä vilkkainta alkuiltaa. Tilanne oli nopeasti ohi, mutta jäi painamaan mieltäni. Tuollainen "kevytkin" kähmintä, jota osakseni sain, tuntuu rankalta. Miltä tuntuukaan tulla oikeasti ajetuksi nurkkaan ja alistetuksi? Hirveä ajatus, joka on kuitenkin totisinta totta monelle ihmiselle päivittäin.

Liikuntaa en ole harrastanut moneen viikkoon, mikä saa minut kiukkuiseksi. Olen univajeesta ja mättöruuasta turvoksissa ja kroppa on muutenkin sekaisin. Pää ei kuitenkaan ole ollut siinä kuosissa, että olisin jaksanut urheilla. Palaan liikunnan pariin heti, kun se oikeasti houkuttaa. Nyt lähden kävellen keskustaan ihan vain ulkoilman kaipuusta. Illalla jälleen töihin heittelemään joulukortteja ja tanssimaan samoja radiossa luuppaavia biisejä 6 kertaa yön aikana. 

Puolustuspuheenvuoro: Miksi graduni ei ole jo valmis?

Olen käynyt matsia omantunnontuskieni kanssa jo pitkään. Mielessäni on asunut pieni kärttyinen kailottaja, joka on komentanut minua joka päivä, aamusta iltaan: "Kirjoita! Kirjoita mitä vain!" Olen mennyt käskyistä paniikkiin ja alkanut pelätä kirjoittamista. Mistä voisin kirjoittaa? Mistä minulla olisi sanottavaa? 

Vihdoinkin, vuosien odottamisen jälkeen, sanat palailevat mieleeni. Olen jälleen alkanut ajatella tarinoina ja lauseenpätkinä. Tiedättekö, mitä tästä on kiittäminen? Gradua. Joudun juoksemaan gradua karkuun niin kovaa kuin jaloistani pääsen, mutta se uhkaa silti saavuttaa minua. Ainakin se aiheuttaa painajaisia, unettomuutta ja tiettyjen ihmiskohtaamisten välttelyä yliopistolla. Kaikesta kurjasta huolimatta, olen äärimmäisen iloinen huomattuani, ettei rakkaus arkipäivän tarinoita ja elämän voimien pohtimista kohtaan ole minussa kuollut. Olen julkaissut täällä lyhyitä tekstejä, jotain runon tapaisia. Olen aina jollain tavalla hävennyt sitä, että kirjoitan niitä, enkä ole aiemmin näyttänyt niitä kenellekään. Nyt rehellisyyden puuskissani olen pistänyt niitä esille, vaikka se hölmöltä tuntuukin. Runon kaltaisten tekstien lukeminen ja niiden sisään pääseminen on monille outo ajatus, minkä vuoksi niitä on hupsua kirjoittaa. Rivit avautuvat niin harvoille. En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että kirjoittaisin kenellekään muulle. Otan tämän ikään kuin harjoituksena gradua ajatellen, sillä siitähän tulee julkinen opinnäyte. Minun on opittava päästämään irti omista teksteistäni ja laitettava ne muiden armoille. Niinpä hyppäsin kylmään veteen ja annan teidän lukea, mitä oikeasti kirjoitan.

via Pinterest

Tekstitiedosto nimeltään "Miksi en osaa kirjoittaa" sisältää monta lyhyttä tekstiä ja pidempää tarinaa oikeasta elämästä. Se on jo lähes 30 sivun mittainen. Salaisuus taitaa olla juurikin tuossa nimessä. Ehkä minun on nimettävä gradutiedostotkin uudestaan: "Kauppalista", "Tosi Rancca Jalkatreeni" ja "Opettele jonglööraamaan seitsemässä minuutissa!" 

Hieman vain pistää harmittamaan kun mietin, kuinka paljon olisin tehnyt graduani samassa ajassa. En kuitenkaan voi olla kaikkea yhtä aikaa. Haluan gradun edustavan minua, omia ajatuksiani valitsemastani aiheesta. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna, en voi rakastaa graduani, ennen kuin rakastan itseäni. 

Vaakaraitoja taivaanrannassa
Sälekaihdinten välistä näkyy välähdyksiä kaukomaista
Mieleni on hetken hiljaa, se lepää
Pian se herää, alkaa jokellella, kapuaa pois pitkin sänkynsä pinnoja
Tuolloin on oltava valmis siitä huolta pitämään
Ruokkimaan, hellimään
Sillä tehtäväkseni olen ottanut

Mieleni taimesta vahvan vanhan viisaan kasvattaa

Nyt tunnette minut jälleen hieman paremmin. Tuntuu, että olen sen ystävilleni ja perheelleni velkaa. Taidan olla velkaa myös yhden opinnäytetyön ja muutaman kultaharkon. Jonain päivänä, jonain päivänä...

Villieläimiä ja ruokakuulumisia

Anninan kanssa käytiin muistaakseni perjantaina luonnontieteellisessä museossa. Sielläkin on vapaaehtoinen maksu, joten maksettin $10 per henkilö. En millään kehtaa mennä noihin museoihin maksamatta, ja muutenkin niitä pitää tukea. Museo oli jännä, mutta oltiin vähän kärsimättömiä. En voi ymmärtää miks museoista tehään näin isoja?!?! Menee ikä ja terveys kierrellessä.

Huomaatteko muuten et oon vähän tylsä. Kierrän vaan museosta toiseen. Käyn mä välillä drinkeilläkin ja syömässä jossain. Enimmäkseen hengailen kuitenkin K-70-paikoissa, esim. museoissa. Aika paljon oon myös salilla ja kotona, niin ku Suomessaki. Oonko jo valittanu tätä mun työmatkaa? Siinähän menee siis tunti suuntaansa, eli esimerkiksi tänään ku menin töistä suoraan salille ja sieltä treenikamoissa kotiin, olin kotona vaille kahdeksalta. Mä en oikeesti vaan jaksa jäädä mihinkään kaupungille hengailemaan. Ehkä noin kerran viikossa käydään jossain kahvilla tai drinkillä töiden jälkeen. Kertaakaan en oo vielä käyny missään klubilla tai semmosella. MUUUMMOOOOO. Muumio.

Kierreltiin Anskun kaa Bleeckerin St.lla, ja bongasin yhessä ikkunassa tosi isoja keksejä. Sit katoin ylös ja huomasin, että puoti oli Rocco's eli kaupungin paras juustokakkupaikka. No sinne siis. Annina tais jäädä kadulle ihmettelemään hetkeks ku musta jäi vaan pölypilvi hävitessäni ovesta sisään. Otettiin juustokakkupala puoliks, joka oli kyllä hyvää, mut kattokaas tätä. 

Mä ainakin tykkäsin! Olin niin ähkyssä että itketti. Ruuasta tuli mieleen.. Oon saanu täällä vähän kummallisen maineen työpaikalla. Mä oon kuulemma joku ruoka-addikti. Kun en syö, puhun ruuasta, suunnittelen mitä syön seuraavaks, utelen mitä muilla on välipalana, tutkin ravintoloiden ruokalistoja... (Ps. En oo käyny muissa ravintoloissa ku työpaikan lähellä olevassa Elite-lounaspaikassa useammin kun kerran. Ei ku oonpas! Shakeshackissa oon käyny hamppareilla kaks kertaa, mut nekin oli eri ravintolat. Pitää kokeilla vaihtoehtoja!) Oon kuullu jo monta kertaa et oon omituisen laiha näin suursyömäriks. Minkä mä sille voin että ruoka on hyvää! Ja sitä paitsi, en oo ainoa. Annika on ihan samanlainen. Meidän keskustelut käsittelee 90 prosenttisesti ruokaa.

Ja kyllä mä käyn salillakin. Oonpas kurjan näköinen :D Pari salitarinaa muuten. 1) Oon bongannu täällä muutaman tyypin käyttävän hammassuojia salilla. Yks teki penkkiä, toinen rinnallevetoa. Ylireagointia, much? 2) Tytöt ottaa strategisia mittoja joka salikäynnin jälkeen pukkarissa. En vitsaile. Se on trendikästä. 3) Täällä salin PT:t tulee ihan tosi helposti neuvomaan salilla, mikä on ihanaa. Aina saa uusia vinkkejä ku vaan kysyy. Eikä tarvii kyllä ees kysyä. 4) Joitakin sais neuvoa vähän rankemmalla kädellä. Tänään tais yheltä pojulta mennä selän välilevyt lopullisesti, oli sen näköistä meininkiä. Anninan lippis muuten lainassa! Lupaan pitää siitä huolta.

Rebecka tutustutti mut plantaanien ihmeelliseen maailmaan. Plantaani on siis ruokabanaani, oon nähny näitä Suomessaki. Ihan mahtavan hyvää, ku paistaa pannulla, suolaa pintaan ja red hot saucen kanssa naamaan. Vähän niinku ranskalaisia mut Hese-kammoiselle uppoo paremmin.

Oltiin Annen kanssa katsomassa Euroviisuja Estonian Housessa. Oli vähän ankee tunnelma, kun sekä Suomella että Virolla meni niin surkeesti. Tuli kuitenkin kotoinen olo tuolla, ku puhuttiin vähän niin ku suomea ja englantia semmosella ralliaksentilla. Oli siellä yksi iloinen ihminen: vanha virolainen mies, joka joi vodkaa ja tarjoili kaikille suolakurkkuja. Kun kieltäydyin, se huusi viro-suomi-sekoituksella: "Kurkku ei kelpa! Mina oon kurgumestari!" Hassua.

Eilen kävin seikkailemassa Williamburgissa. Sitä ennen olin käyny bagelilla Tompkins Square Bagelissa Manhattanin puolella (Avenue A & 10th St.). Täydellä masulla oli hyvä kastella varpaat sateessa. Ei oikein oo kuvia ku kaikki näytti niin kamalan apaattiselta, vaikka alue on kyllä hieno. Paljon houkuttelevia antiikkikauppoja ja kirppareita, joilla kävin hipelöimässä lipastoja ja kirjoja. Mitään en tällä kertaa ostanut.

Siinäpä viimeisimmät kuulumiset. Tänään tulin tosiaan vaan kotiin salilla käytyäni, ja aion kohta jo mennä nukkumaan. En saanut viime yönä oikein nukuttua. Taulukin hyppäsi alas seinältä ihan vain etten saisi adrenaliinipuuskaltani unta.

Ai niin, kerronpa suunnitelmista. Työkaverille on luvassa "just-got-married"-bileet, jonne tulevat kaikki työpaikan naiset. Vielä ei ole ihan selvää missä juhlat on, mutta pelkään pahoin että niistä tulee rankat. Samana viikonloppuna (2.6) menemme myös Yankeesin peliä katsomaan työporukalla. Ensi viikonloppuna on taas pitkä vapaa, kun on yksi lomapäivä ja Memorial Day. Siihen ei vielä ole suunnitelmia. Jonnekin rannalle olisi kiva lähteä. Pitäisiköhän ihan tutkia asiaa ja ostaa bikinit.

Väsyttääkö? VÄSYTTÄÄKÖ?!

Apua mikä päivä. Siis kirjaimellisesti, apua. Kello on 21:00, olen ollut kotona puoli tuntia. Ihan hullu, siis mielipuolinen, sekopäinen, out-of-this-world-työpäivä. 1) Turvallisuusneuvosto 2) iso raportin julkaisutilaisuus 3) Pekka Haaviston tapaamisten sumplimista 4) yleiskokous. Mitä just tapahtu? Missä mä oon ollu? Kestikö tää päivä vuoden?

Tässä päivässä ei ollut paljoa hyviä asioita. Oikeastaan ihan katastrofi. Kuten pomo sanoi, katastrofien kanssa pitää elää. Kivoja juttuja oli ilmainen lounas ja se, että hissi oli oikeassa kerroksessa kun tulin kotiin kauppakassien kanssa, eikä tarvinnu ootella. Hyvä saldo! Okei, oli kauppareissukin ihan kiva. Fairway on älyttömän ihana kauppa, siellä on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Esim. eläviä hummereita.

Tehäänpä tästä päivästä nyt oppikokemus. Musta tuntuu, ettei tän pahemmaks voi mennä. Ylityötunneista saan vastaavasti vapaata joskus (en palkkaa tietenkään). Opin paljon uutta rauhanrakentamisesta, Afrikan turvallisuustilanteesta ja humanitaarisesta avusta. Siinäpä se. Nyt katon Greyn anatomiaa ja vaivun sikeään uneen heti kello 22.

Mulla on kuvia postattavana tästä viikosta, mut nyt en jaksa. Kyllä ne ilmestyy tänne, lupaan. Siitä tulee sitten pitkä juttu.

Sunday monkey

Viikko takana! Olen potenut armotonta väsymystä viimeiset seitsemän päivää, joten kotiin tultuani olen vain kaatunut sänkyyn ja vaipunut uneen, blogia pätkääkään miettimättä. Muuten, suosittelen nukkumista kaikille. Se parantaa kaikki vaivat. Unipainoitteisuudestani huolimatta jotain olen kuitenkin viikon aikana jaksanut tehdä ja nähdä, ja suurin osa niistä on ollut aika mukavia juttuja. Puhelin kulkee tietenkin aina mukana ja näpsin sillä niin paljon kuvia kuin vain jaksan, ihan teitä varten. 

Jotkin hassut jutut jää kuitenkin ikuistamatta, yleensä näin käy metrossa. Eilen metrossa oli aivan ihania lapsia: ensin äiti tuli kahden noin samanikäisen (2- ja 3-vuotiaat?) tytön kanssa junaan. Pienempi nukkui rattaissa, ja isosisko hellästi silitteli nukkuvan söpöläisen poskea ja peitteli tätä viltin alle. Hän vahti ettei kukaan töninyt rattaita tai puhunut liian kovaan ääneen. En ole koskaan ennen nähnyt niin hellää lasta, se sulatti koko junavaunun matkustajien sydämet. Seuraavaksi junaan tuli äiti noin 2-vuotiaan tytön kanssa. Tyttö oli ihan uskomattoman sosiaalinen! Hän solmi välittömästi ystävyyssuhteen ranskalaiseen turistiin ja pyysi äitiään ottamaan kuvia ystävyksistä yhdessä "Mommy! Pickurr!". Tytön oli pakko saada matkustaa ranskalaisen sylissä, ja kun uusi kaveri joutui jäämään junasta pois, kuului erittäin kovaääninen "NO!!" ja alkoi lohduton itku. Tyttö painoi pään ikkunaa vasten ja jäi nyyhkyttämään rakkaan ystävänsä perään. Jälleen, melkein koko vaunu eli hetkissä mukana ja tippahan siinä tuli linssiin. Tyttö löysi kuitenkin välittömästi uuden ystävän viereisestä naisesta ja päätyi jammailemaan Justin Timberlakea tämän headphoneista. Tämä aivan uskomaton sosiaalisuus ja iloisuus piristi ainakin minua.

Metrossa tulee vastaan muutakin mielenkiintoista. Siellä on ihan okei tuijottaa ja kuunnella toisia ihmisiä. Minulta on monesti kysytty, mikä ihmeen puhelin minulla oikein on, ja onko se parempi kuin iPhone. Joskus on kehuttu silmiä, joskus sinistä takkia, joskus tultu utelemaan, minkä kielistä kirjaa luen. Kanssamatkustajat liittyvät helposti vieraiden ihmisten keskusteluihin mukaan. Vähän aikaa sitten päädyin osalliseksi kahden amerikkalaisen (!!) kiistelyyn siitä, onko Rhode Island osavaltio vai ei. Kerrankin pääsin pätemään: "On se. Rhode Island on ainoa osavaltio, jonka nimi alkaa R:llä!" Pisteet mulle. Lisäksi pieni huomio. Metrojen penkit on mitoitettu aasialaisille pikkupyllyille, ei suinkaan tuhdeille jenkeille. Jos rivissä on kahdeksan penkkiä, siihen mahtuu yleensä istumaan 6 tai 7 ihmistä. Loput seisovat kyynärpäät toisten silmissä ja sateenvarjot painaen viereisten munuaisiin. 

Tämän viikon tapahtumiin. Aiemmin viikolla tein lujasti töitä, kävelin, shoppailin ja kävelin. Tiistaina oli ukkosmyrsky, joka teki mut tosi iloiseksi. Keskiviikkona naapuritalossa oli tulipalo, ja paikalle tuli 6 paloautoa, amppari ja poliisit. Myöhemmin yöllä viereisellä valtatiellä rysähti ihan kunnolla. Siellä oli kuulemma iso kolari, jota en kuitenkaan nähnyt. 

Lounaaksi hirveästi hedelmiä.

Tiistain helteistä iltapäivää vietin kokouksessa...

...Ja iltaa lenkillä.

Keskiviikkona kiertelin West Villagessa. Löysin ihanan kirjakaupan.

Perjantaina kävin Metissä (Metropolitan Museum of Art). Siellä saa maksaa sisäänpääsystä haluamansa summan. Opiskelijalle suositeltu hinta on $12, maksoin $10. Kiersin koko VALTAVAN museon läpi, mutta keskityin paremmin vain muutamaan näyttelyyn. Tuli nähtyä warholit, picassot, matisset ja muut. 

Eilinen oli turbopäivä. Kävin eilen brunssilla Michelin-tähden ravintolassa Publicissa (en voi kehua tarpeeksi), kiertelemässä kauppoja, Pinkyotton sample salessa, manikyyrissä Lower East Sidella ($8), ostin kahvakuulan ($4) ja kävin ekaa kertaa arcade-pelipaikassa pelaamassa flipperiä, tetristä ja pacmania. 

Yhtä juttua en ymmärrä; miten näillä suomalaisilla mimmeillä, harjoittelijoilla vieläpä, on varaa shoppailla ihan älyttömästi Michael Korsia, Calvin Kleinia, Coachia ja muita, käydä joka päivä ulkona syömässä ja drinkeillä, käydä keikoilla ja muissa tapahtumissa, kosmetologeilla, hieronnoissa ja vielä maksaa vuokra? Onko tapana sit vaan käyttää kaikki liikenevät hilut ja elää viime päivät ennen rahantuloa nollabudjetilla? Mikä on salaisuus?

Täällä on puut kukassa ja alkaa olla tosi nättiä. Kohta on aika tehdä pyöräretki Central Parkiin.