Kaikenlaisia rakkauksia

Joskus kaikki vaan sujuu. Ja sujuu. Kaikki naurattaa. Tyhjä olo, olen kirjoittanut itseni ulos. Kolmen kuukauden henkinen eristysjakso on nyt ohi. Nyt on aikaa katsoa Game of Thronesia, juosta, vikitellä kesämiehiä (kuka sen sanoi!) ja kulkea alkukesän valoisissa öissä. 

Kaikenlaisia rakkauksia

Helliä ja vihaisia

Kuumia ja hiljaisia

Kalvavia kaukaisia

Kohtalon käsiin heitetyt illat

Selkäni takana palavat sillat

Haudalle lasketut valkoiset kallat

Pysähtyneet hetket, sydämen syyshallat

Lupaan harvoin jos milloinkaan

Mutta kun kaikki tämä aikakaan ei saa muistoa pois kulumaan

Olen valmis vannomaan

En tule sinua koskaan unohtamaan

Milka-muru Kaukajärven tuulimyllyllä

Etsi Maarit puusta

Mikä se on kun saa naisen noin puuta rakastamaan

Kävin eilen iltakävelyllä. Sattuipa niin hassusti, että päädyin halailemaan puuta. Mäntyä. Haistoin ja kuuntelin sen runkoa. Tein tuttavuutta. Vilkuilin alkuun kiivaasti, tuleeko viereistä polkua pitkin silminnäkijöitä. Hetken päästä osasin jo hellittää huolesta. Oli ihanaa halata puuta.

Matkan varrella näin yhtä sun toista. Hylättyjä telkkareita, merkkejä ihmisten ainaisesta halusta päihtyä, muumioituneen hämähäkin ja sorsapariskunnan. Jäi pahahyvä olo. Vaikka minulla olisikin useimpina hetkinä hyvä olla, ympärilläni niin monet uivat liejussa eivätkä löydä elämästä otetta. Ei ole yhtäkään unelmaa. Heidän päivänsä ovat tyhjää täynnä. Haluaisin auttaa. Haluaisin istuttaa surullisiin iloa, edes pieniä määriä. Osoittaisin, että työ voi tuntua leikiltä ja ihmissuhteet satukirjalta (ei Grimmin saduilta), yksinäisyys voi olla paras olemisen tila. Osoittaisin, jos osaisin. Veisin kaikki ihmiset halaamaan mäntyä. Siinäpä vasta tempaus. Hei sinkut ja läheisyydenkaipuiset, lähdetään hakemaan hellyyttä metsästä. 

Kevät. Nyt se valintojen aika on alkanut. Tarvitsen supervoimia. Huh huh.  

Juokseminen on helppoa. Pysähtyminen on vaikeaa.

Ihmisen muutosta pohtiva sarja jatkukoon.

Leikkasin otsikon sanat vuosia sitten lehdestä ja liimasin ne kalenterini kanteen. Tiesin, että sanoissa on viisautta, mutta tuolloin parinkympin korvilla en osannut nimetä ajatuksen ydintä, sitä mikä minua heilautti. 

Nyt osaan.

Olen yksi kärsimättömimmistä tuntemistani ihmisistä. Rakastan asioiden loppuun saattamista, mutta minun on kamalan vaikea sitoutua mihinkään pitkäkestoiseen prosessiin. Haluaisin kiiruhtaa ja nähdä aina lopputuloksen mahdollisimman pian. Haluaisin saada kirjat luettua parissa tunnissa, treenit tehtyä vartissa ja opinnot pakettin tuokiossa. Jaksan kyllä näennäisesti odottaa rauhallisena, mutta sisälläni kiehuu. Tunnen fyysistä kipua, kun jotain on kesken. Tuntuu, että aika loppuu, jään kyydistä, en saa koskaan mitään aikaiseksi.

Elän elämässäni vaihetta, jossa minä tunnen olevani kesken. Voitte ehkä vain kuvitella, miten syövyttävä tunne se on kaltaiselleni ihmiselle. Minussa on kipua sisällä, ulkona ja sillä välillä. Haluaisin vain ravistella itseni irti tästä selittämättömästä mutta samaan aikaan täysin väistämättömästä muutoksesta, jota käyn läpi. Välillä haluaisin palata vanhaan ja kiinnostua edelleen samoista asioista kuin ennen. Treenaamisesta, vaatteista, asuntosäästämisestä ja vaikka julkisoikeudesta. Haluaisin pitää elämäni järjestyksessä ja tehdä asioita, jotka olen perustellut järkiratkaisuin. 

Juosten kustua, sitä se kaikki oli. Kiinnostukseni kaikkeen oli vain pieni murto-osa siitä, mihin pystyn. Vaadittiin puolen vuoden kirjojenlukutalkoot, nauramaan opetteleminen, suihkussa oksentaminen ja itkeminen ja kaiken tämän myötä täydellinen pysähtyminen, että ymmärsin. Makasin kaksi päivää sitten sängyllä kerällä ja kyselin hiljaa itseltäni "kuka minä olen?" niin kauan, kunnes kuulin sydämen sykkeeni kovempana kuin ulkoa kantautuvan liikenteen melun. Tosiaan. Ei minun kelloa pidä kuunnella, vaan oman sydämeni rummutusta. Se kertoo minulle tahtini. Sekuntiviisarin räpsähdykset eivät tarkoita mitään. Olin aina tähän pisteeseen asti kuunnellut kellon säännöllistä tiktak-ääntä ja juossut yrittäen pysyä mukana. Kellon mittaamia sekunteja tulee loputtomia määriä vielä senkin jälkeen, kun sydämeni ei enää jaksa sykkiä. Miksi siis kuuntelisin jotakin sellaista, joka jatkaa olemistaan täysin minusta riippumatta? Miksi olisin niin tyhmä ja julma itselleni, että jättäisin kuuntelematta tärkeimpää neuvonantajaani? Tämän ajatuksen livahdettua päähäni räväytin silmäni auki ja ponkaisin ylös sängyltä. Olenpa ollut aavistuksen verran tollo.

Pysähdyin, vastustin hetken aikaa kaikkea liikettä. Aivan kuin olisin pysäyttänyt keinun liikkeen juuri ennen kuin se heitti minut ympäri. Olen edelleen levossa. Olen pimeässä hetkessä odottamassa, että olen valmiimpi johonkin. Odotan. Se tuntuu kummalliselta. Olen aina uskonut siihen, ettei elämä odottamalla paremmaksi muutu. On aina tehtävä. Nyt syön sanani. Joskus on odotettava ja annettava maailman tehdä. Odottaminen ei ole sitä, että hautautuisin kuoppaan. Teen tavallisia asioita ja olen kuin ennenkin. Teen kuitenkin vain ne asiat, jotka haluan koko sydämestäni tehdä. En yritä olla tuolla, täällä, kaikkialla. Selvitän pyörivää päätäni hetken, ennen kuin on valintoja tehtävänä. Hyppään taas, kun rumpu rinnassani sanoo, että on aika. 

Itse en tietenkään tiedä, mitä edessä on. Siitä olen kuitenkin varma, etten olisi pystynyt jatkamaan elämääni ilman tätä mustaa puolivuotista. Tällaisia vaiheita tulee vielä monia, sillä minä haluan muuttua. Olen avoin sille, etten pysy staattisena. Elämä saa muuttaa minua. Se tekee aina kipeää. Nyt kaikki on helpompaa, kun ymmärrän kipuani. Juokseminen on helppoa, koska juoksijalla on näkyvä suunta. Pysähtyminen on vaikeaa, koska se tarkoittaa näkymätöntä ja ennakoimatonta muutosta. 

Lasikupu on poistettu minun ja maailman väliltä ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Uskallan muistella kipeitä aikoja. Pekkaa ja ukkia. Uskallan sanoa läheisilleni rehellisesti, kuinka tärkeitä he ovat. Elämä tuntuu iholla ja sen alla. Ystävät ja perhe ovat päivä päivältä lähempänä. Minun ihmiseni, yhä vain rakkaampia. 

Muista unohtaa

ei se ole hyvää elämää

herätä päivään tarkkailemaan itseään

itsensä täytyy saada unohtaa

Niin kuulehan

se täytyy muistaa

että itsensä saa unohtaa

kun on käsillä rakkaus tai taiteen vaateet

mutta kirjoita punaiselle lapulle yhteystiedot

ja pistä nastalla ilmoitustauluun

tiedätpä sitten mistä itsesi löydät

sitten kun tulee ikävä

sitten kun kukaan muu ei tunnu miltään

Luku eräästä kasvutarinasta

Aika on pelottava asia. Pian, kohta, hetki sitten. Aika on liikettä, tik-tak. Tik-tak. Me ihmiset emme kuitenkaan pysty liikkumaan jatkuvasti. Joudumme välillä vastustamaan ajan liikettä. Silloin tunnemme olevamme vieraalla maaperällä. Ajattelemme: ”Minun kuuluisi olla liikkeessä. Mennä eteenpäin. Kehittyä.” Luulemme, että aika kehittyy. Luulemme, että elämä kehittyy jatkuvasti johonkin kasvusuuntaan. Aika harhauttaa meitä luulemaan, ettemme ole riittävästi vielä tässä hetkessä, mutta kohta saatamme olla. Hetken päästä saatamme riittää, jos ponnistelemme. Kasvatamme ihmissuhteistamme syvempiä ja enemmän, lihaksistamme suurempia, tietovarannostamme vahvempaa. Kun saavutan jonkin itselleni asettamani rajapyykin, huomaan ajattelevani jo seuraavaa siirtoa. Esimerkki omasta tilanteestani. Valmistun aivan pian. Tiedän kuitenkin, että saatuani tutkintotodistuksen käteen, en pysty pysähtymään saavutukseni äärelle ja toteamaan, että tämä riittää. En tule koskaan perille, jos ajattelen, että se mitä elämässäni teen tekee minusta jotakin enemmän. 

Olen oppinut erään asian, jonka haluan jakaa kanssanne. Jos luovun hetkeksi etenemisestä ja ajattelen olevani jo perillä, huomaan, että kaikki tekoni ovat vain ajanvietettä. Ne ovat keino kompastella vahingossa onneen. Onni on pienissä hetkissä. Ensimmäisissä lämpimissä kevätpäivissä. Vastaantulijan riemukkaassa hymyssä. Isän ja pojan vaihtamassa tietäväisessä katseessa, kun ohi hurahtaa hurjan hieno moottoripyörä. Onni on halauksissa, joita ei osaa odottaa. Mielihyvässä ja sen tietoisessa jahtaamisessa onni ei sen sijaan ole. Mielihyvä on samanlainen loukku kuin aika. Hunajaloukku. Tavoitellessani jatkuvaa hyvää oloa jään kiinni tahmaan. En pääse enää irti. Jos ymmärrän, ettei hunajaan kannata suinpäin sukeltaa vaikka se olisi kuinka hyvää, löydän uutta ja tunnen enemmän. Käytän usein omia paikan ja mantereen vaihdoksiani kuvaamaan kamppailujani. Ei se ole koskaan ollut miellyttävä tunne, kun olen pakannut elämäni laukkuun ja lähtenyt kotoa. Olen pelännyt, että nolaan itseni kaatumalla nenälleni uudessa paikassa. Olen pelännyt, joskus ihan syystäkin, että palatessani kaikki on toisin. Olen kuitenkin antanut jännityksen tulla ja pidättänyt hengitystäni aallon pyyhkäistessä yli. Happi on uhannut loppua, mutta joka kerta olen huomannut tehneeni oikean valinnan ottaessani riskin.

Aina kyse ei ole niin suurista asioista. On ollut kauheaa nousta ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaa’alle ja todeta paisuneensa ennennäkemättömiin mittoihin. Pinnallista, ehkä. Kivuliasta, ehdottomasti. Tiesin kyllä olevani isompi kuin ennen. Häpesin sitä. Läski kääntyi päässäni heikkoudeksi. En enää hallitse elämääni. En ole pystynyt huolehtimaan itsestäni. Entä jos vain jatkan paisumista, kunnes en mahdu ovesta kämppään sisään? Entä jos lihon niin kauan, että räjähdän?

Entä jos kukaan ei voi rakastaa lihavaa? Entä jos ystäväni katsovat minua ja ajattelevat, että nyt lipsuu ja pahasti. Ja niin lipsuukin, välillä. En ole koskaan ennen elänyt näin holtitonta elämää. Olen ollut tämän vuoden aikana useammin baarissa kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Rahat on koko ajan loppu. Gradutiedosto on mitä luultavimmin homeessa. Hulttio, hampuusi, toivoton tapaus. Ah ja voi mikä syyllisyys. Kiltistä tytöstä on tullut renttu taiteilijantekele, joka nytkin istuu Telakalla kirjoittamassa itsestään sen sijaan, että lukisi siitä, kuinka kansainvälinen politiikka kehittyi 1900-luvulla. EPÄONNISTUJA. NARSISTI.

Palataan lihomiseen. Todettuani vaa’an lukemat todeksi uusintapunnituksella huomasin, etten oikeastaan edes välittänyt. Minä olen onnellinen elämässäni, johon on viime aikoina marssinut uskomattomia ihmisiä ovista ja ikkunoista. Olen oppinut nauttimaan sekuntien mittaisista onnen pilkahduksista. On ollut vaikeita hetkiä, on päivittäin. Välillä koen olevani sotatantereella vailla minkäänlaisia aseita. Hyvillä ja huonoilla hetkillä ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä painoni kanssa. Olen tullut sinuiksi kehoni kanssa uusilla tavoilla. Minimaalisesti halvaantunut vasen käteni suostui vihdoinkin yhteistyöhön oikean käden kanssa ja ryhtyi jonglööraamaan. Osaan seisoa päälläni, kunhan muutaman kerran vielä hapuilen ja kaatuilen. Parin viikon venyttelyn jälkeen taivun spagaatiin. Kahvakuulatreeneissä kahden käden tempaukset napsuvat kohdilleen vaivatta. Miksi IHMEESSÄ välitin edes hetken aikaa siitä, että tämän hienon kehon ympärillä on pari kiloa enemmän läskiä kuin joskus ennen? Koska olen ihminen, enkä siedä häpeää. Oman näkemykseni mukaan häpeä tarkoittaa pelkoa siitä, ettei enää koskaan voi tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuntea olevansa rakkauden arvoinen. Pelkäsin, että näytän luotaantyöntävältä, eikä kukaan halua kysyä minulta, mitä pääni sisällä liikkuu.

Häpeän lisäksi suru, epävarmuus ja yksinäisyys ovat karmaisevia tuntemuksia, joita jokainen ihminen tuntee tuhansia kertoja elämänsä aikana. Yksinäisyydessäkin on kuitenkin voimansa ja taikansa. Olen viettänyt pitkiä hetkiä kaukana kotoa niin syvässä yksinäisyydessä, etten uskonut olevani enää olemassa. Yksinäisyys veti minua turpaan, kunnes kyllästyin myllyttämiseen ja kiskaisin takaisin. Päätin muuttaa yksinäisyyteni yksin olemiseksi. Matkustin yksin, katselin maailmaa. Tutustuin itseeni ja siihen, miltä maailma juuri minun katsomanani näyttää. Paha olo hiipi pintaan hetkittäin. Se puski pintaan kuin krapulainen kylmä hiki. Kukaan ei katso minua kuin olisin hänen suurin unelmansa. Kukaan ei tartu minuun kiinni haluamatta koskaan päästää irti. Miksi joku muu saa tuntea olevansa turvassa, mutta minä kannan omaa elämääni yksin? Mitä olen tehnyt väärin? Millainen minun pitäisi olla?

En voi olla mitään, mitä en jo ole. Siltikään se, että tunnen näin nyt, ei tarkoita että tuntisin samoin aina. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnen, yhteyden ja rakkauden arvoinen. Tulee aika – kyllä vain, aika – jolloin tajuan, että kaikki se takkuaminen oli yhtä hieno kokemus kuin mikä tahansa onnellinenkin tapahtuma. En tarttunut mielihyvän aiheuttamaan hunajaloukun tahmaan ja jäänyt jumiin, vaan uskalsin kokea.

Kvanttilomittuminen, gravitaatio ja ihminen

Kuuntelen Mewin Zookeeper's Boyta. Biisi kiskaisee minut vuoteen 2006. Minun ei tarvitse erityisemmin muistella, mitä silloin olin ja tunsin. Olen samassa tilanteessa nyt, samoissa fiiliksissä. Innoissani elämästä ja sen rajattomista mahdollisuuksista, mutta samaan aikaan pirun peloissani. Kirjoitin itselleni kirjeen, jossa vakuutin kaiken järjestyvän. Se lohdutti kovasti.

Viikossa on ollut paljon itkua - niin omaa kuin muidenkin - mutta myös hengästyttävän kova nauru on raikanut päivin ja öin. Tämä viikko on ollut ennustuksen mukainen. Unohtumaton. Olen mönkinyt itseinhossa viikon kolme ensimmäistä päivää. Vihasin itseäni ja sitä, että olin vihdoinkin tehnyt ratkaisuja unelmieni eteen. Kaduin, että olin sanonut niin monille ääneen sen, mitä elämältä halusin. Olin antanut pölyn kerääntyä peiliin, jottei minun tarvitsisi katsella itseäni sellaisena kuin olen. Pyyhkäisin mönjän peilikuvan tieltä ja sanoin ääneen pienensuuren asian. Minä aion kirjoittaa. Minä kirjoitan elämän saastaisimmista ja surullisimmista asioista. Minä kirjoitan rikkirepivästä romantiikasta ja sen kaipuusta. Yksinäisyydestä, ihmispelosta. Kosketuksesta. Tappelinpa vastaan kuinka raivokkaasti tahansa, en voi välttää tätä tosiasiaa. Minä olen kirjoittanut, minä kirjoitan ja minä tulen kirjoittamaan. Yksinkertaiselta kuulostava asia, ja on varmasti vaikeaa ymmärtää, miksi puhun tästä niin painokkaasti. Se on kuitenkin lähes kaikki, mitä haluan. Minulla ei ole varasuunnitelmaa, enkä aio sellaista tehdä. Tässä testataan se, kuinka monta tyrmäystä ja hylkäystä kestän. Uskon kestäväni monta.

Useampi ihminen on jäänyt kiemurtamaan sanoineen ja silmineen mieleeni sen jälkeen, kun olen päättänyt ryhtyä rohkeaksi. Minua on jo hetken aikaa kiehtonut suunnattomasti ajatus siitä, että kaikki ihmisen elämässä tapahtuva on miniminiminipienoismalli siitä, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu. Puhuin eilen erään pojan kanssa kvanttilomittumisesta. Lomittumisella (quantum entanglement) tarkoitetaan kvanttimekaniikassa kahden hiukkasen interaktiota näiden ollessa fyysisesti erillään toisistaan. Kaksi kvanttijärjestelmää on siis yhteydessä toisiinsa, ikään kuin sama hiukkanen olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa. Keskustelu sai minut varmistumaan siitä, mitä olen mielessäni jo hetken aikaa ajatellut. Tätä lomittumista on myös ihmisten tuntema yhteys toisiinsa. Universumissa kaikki on samaa energiaa, niin materia kuin ihmisyyskin. Tietyt ihmiset lomittuvat mutta saattavat kulkea erillään toisistaan pitkänkin aikaa. He värähtelevät jotakin samaa toistensa kanssa, joten kohtaaminen on ennen pitkää väistämätön. Kohtaamisessa vaikuttaa toinen fysiikan alalta tuttu voima, gravitaatio. 

Linnunrata ja Andromedan galaksi ovat törmäyskurssilla. Galaksit tulevat törmäämään toisiinsa noin neljän miljardin vuoden päästä. Törmäys kestää pari kolme miljardia vuotta, jolloin kahden järjestelmän osaset kietoutuvat yhteen. Emme voi tarkalleen ennakoida, mitä törmäyksessä tulee tapahtumaan. Galaksit ovat kuitenkin matkalla toistensa luokse, ikään kuin ne olisivat tietoisia toisistaan. Sillä hetkellä, kun törmäys alkaa, ne eivät enää pääse irti. Mikään ei ole enää ennallaan. Aikaa kuluu tähtitieteellisiä ikuisuuksia. Välillä Linnunrata ja Andromeda matkaavat kiepunnassaan kauemmas toisistaan, mutta vain rysähtääkseen taas yhteen. Kaikki aiemmin olemassa ollut lakkaa olemasta entisessä muodossaan, jotta voisi syntyä uutta. 

Aivan samoin käy meillekin täällä pienellä pallolla nimeltä Maa. Törmäämme, menemme sirpaleiksi ja kokoamme itsemme uudestaan. Olemme kaikki matkalla sinne, missä meistä syntyy juuri sitä, mitä tämä maailma tarvitsee. Ehkä jossain on yksi ihminen, joka tarvitsee juuri minua ja minä häntä. Ehkä niitä ihmisiä on monta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että ihminen on olemassa vain ollakseen ihminen ihmiselle. Oppiakseen sen tulee osata olla ihminen itselleen. Tulee uskaltaa hajota. Sillä tiellä vaaditaan keskeneräisyyden sietoa ja kärsivällisyyttä. 

Planeetat, galaksit, vesi, varikset ja ihmiselämät toimivat kaikki samalla energialla. Tämän ymmärtäminen on ollut elämäni mullistavin asia.  

Pieniä asioita

Päivät kuluvat nopeasti, kun on menossa oikeaan suuntaan. Niin, juuri sinne. 

Lauantaina meillä vieraili kotona koko joukko sekopäistä porukkaa. Saatiin napattua kuva ammattipursottaja Reimagdaleenasta.

Eilen nauroin pululle, joka istui itsepäisen pörheänä keskellä tietä. Tai siis nökötti, niin kuin pulut tekevät. Kävin puhuttelemassa sitä, mutta ei se suostunut liikahtamaankaan. Nauroin sitten makeasti myös omalle säälittävälle yritykselleni.

Otettiin lemmikiksi kuristajakäärme. Se asuu keittiössä ja säikyn sen majesteetillista presenssiä edelleen joka päivä. 

Menen torstaina vihdoinkin kokeilemaan hotjoogaa. Niina on puhunut siitä jo syksystä asti, ja nyt minä sitten varasin tunnin. +35 astetta ja taipuu taipuu. Puolitoista tuntia! En malta odottaa.

Odota ikuisuus

Odota toinen

Niissä päättymättömissä päivissä ota käteesi kynä

Oikea kynä

Kirjoita ikuisuus

Kirjoita toinen