Yhteiskuntatieteilijä bailaa ja pohtii

Toiveesi on kuultu, äitikulta. Tässä istun ja kirjoitan.

Viikonloppuna juhlittiin 15-vuotiasta SYY ry:tä (Suomen Yhteiskunta-alan Ylioppilaat), jonka Tampereen paikallisyhdistyksen hallituksessa olen istunut muutaman vuoden ajan. Pari viikkoa sitten pidetyssä yhdistyksen syyskokouksessa valittiin ensi vuoden hallitus, jossa minä en ole mukana. Valmistuminen siintää horisontissa, ja mielessä kytee jo uudenlaisia toimia. Rattaat on pyöräytetty liikkeelle, ja minä olen suuntaamassa jälleen kohti jotakin uutta ja jännittävää. Mitä se jokin on, siihen ei ole kenelläkään vastausta. 

Leikkasin kohteliaasti kaverit pois. Hyvät tavat kunniaan.

Vuosijuhlat olivat upeat ja täysin hervottomat. Ne pidettiin Ostrobotnian juhlatilassa Töölössä, ja tila sopikin erinomaisesti tarkoitukseen. Jatkopaikka löytyi kätevästi juhlatilan alakerrasta. Hervottomuus jatkui myös pitkälle sunnuntaipäivään, ja oikeastaan maanantaihin saakka. Nyt tiistaina alan olla toipunut kaikesta. Aika onkin, sillä opinnot tykkäisivät edistyä. 

Pohdin omaa yhteiskuntatieteilijän identiteettiäni läpi viikonlopun. Kävin hetkellisessä kriisitilassa tajutessani olevani erinäisiä hienoja asioita saavuttaneiden ihmisten parissa, mutta palasin balanssiin nopeasti. Minä voisin olla samoja asioita heidän kanssaan, jos olisin halunnut, mutta valitsin toisin. En halua muuttaa asioita poliittisten puolueiden tarjoamien väylien kautta tai pyrkimällä jonkin liikkeen johtohahmoksi. Minun yhteiskuntatieteilijyyteni ei ole syntynyt jo yläasteella tai lukiossa, enkä ole edes kirjoittanut yhteiskuntaoppia. Minä olen kasvanut tähän pisteeseen hitaasti, hetken aikaa pohdiskellen, välillä pysähtyen ja sitten taas vauhtia kiihdyttäen.

Minusta ei tule generalistitieteilijää, vaan kansalaisyhteiskunnan ja Venäjän yhteiskunnallisen sekä poliittisen kehityksen asiantuntija. Tuntuu pahalta sanoa tuo ääneen, sillä minussa itää itsekritiikki. En tiedä kaikkea, tunnenko siis asiani? Voi kyllä, kyllä minä tunnen. Asiantuntemus on joustava käsite. Se on tiedon ja sen soveltamisen taidon lisäksi myös sitä, että tiedostaa asiat, joista ei tiedä mitään. Yhteiskuntatieteilijä tietää olevansa osa jotakin alati muuttuvaa, ääretöntä, rajatonta ja kiehtovaa kenttää, jossa hänellä on mahdollisuus vaikuttaa niissä asioissa, jotka saavat hänen silmänsä syttymään. 

En ole aikoihin nauranut niin paljon kuin menneen viikonlopun aikana. Hulvattomien ihmisten seura teki osansa, mutta lähtökohta hauskanpidolle oli minussa itsessäni. En päättänyt pitää hauskaa ja tutustua ihmisiin. Päätin olla läsnä. Annoin itselleni armahduksen olla tavoittelematta mitään, mikä ei saa aikaan lämmintä tunnetta ja odotuksen intoa. Tunnen itseni nyt vapaaksi pyrkimysten painolastista. Minä saan vain olla, ja tehdä sitä mitä rakastan. 

Puolustuspuheenvuoro: Miksi graduni ei ole jo valmis?

Olen käynyt matsia omantunnontuskieni kanssa jo pitkään. Mielessäni on asunut pieni kärttyinen kailottaja, joka on komentanut minua joka päivä, aamusta iltaan: "Kirjoita! Kirjoita mitä vain!" Olen mennyt käskyistä paniikkiin ja alkanut pelätä kirjoittamista. Mistä voisin kirjoittaa? Mistä minulla olisi sanottavaa? 

Vihdoinkin, vuosien odottamisen jälkeen, sanat palailevat mieleeni. Olen jälleen alkanut ajatella tarinoina ja lauseenpätkinä. Tiedättekö, mitä tästä on kiittäminen? Gradua. Joudun juoksemaan gradua karkuun niin kovaa kuin jaloistani pääsen, mutta se uhkaa silti saavuttaa minua. Ainakin se aiheuttaa painajaisia, unettomuutta ja tiettyjen ihmiskohtaamisten välttelyä yliopistolla. Kaikesta kurjasta huolimatta, olen äärimmäisen iloinen huomattuani, ettei rakkaus arkipäivän tarinoita ja elämän voimien pohtimista kohtaan ole minussa kuollut. Olen julkaissut täällä lyhyitä tekstejä, jotain runon tapaisia. Olen aina jollain tavalla hävennyt sitä, että kirjoitan niitä, enkä ole aiemmin näyttänyt niitä kenellekään. Nyt rehellisyyden puuskissani olen pistänyt niitä esille, vaikka se hölmöltä tuntuukin. Runon kaltaisten tekstien lukeminen ja niiden sisään pääseminen on monille outo ajatus, minkä vuoksi niitä on hupsua kirjoittaa. Rivit avautuvat niin harvoille. En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että kirjoittaisin kenellekään muulle. Otan tämän ikään kuin harjoituksena gradua ajatellen, sillä siitähän tulee julkinen opinnäyte. Minun on opittava päästämään irti omista teksteistäni ja laitettava ne muiden armoille. Niinpä hyppäsin kylmään veteen ja annan teidän lukea, mitä oikeasti kirjoitan.

via Pinterest

Tekstitiedosto nimeltään "Miksi en osaa kirjoittaa" sisältää monta lyhyttä tekstiä ja pidempää tarinaa oikeasta elämästä. Se on jo lähes 30 sivun mittainen. Salaisuus taitaa olla juurikin tuossa nimessä. Ehkä minun on nimettävä gradutiedostotkin uudestaan: "Kauppalista", "Tosi Rancca Jalkatreeni" ja "Opettele jonglööraamaan seitsemässä minuutissa!" 

Hieman vain pistää harmittamaan kun mietin, kuinka paljon olisin tehnyt graduani samassa ajassa. En kuitenkaan voi olla kaikkea yhtä aikaa. Haluan gradun edustavan minua, omia ajatuksiani valitsemastani aiheesta. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna, en voi rakastaa graduani, ennen kuin rakastan itseäni. 

Vaakaraitoja taivaanrannassa
Sälekaihdinten välistä näkyy välähdyksiä kaukomaista
Mieleni on hetken hiljaa, se lepää
Pian se herää, alkaa jokellella, kapuaa pois pitkin sänkynsä pinnoja
Tuolloin on oltava valmis siitä huolta pitämään
Ruokkimaan, hellimään
Sillä tehtäväkseni olen ottanut

Mieleni taimesta vahvan vanhan viisaan kasvattaa

Nyt tunnette minut jälleen hieman paremmin. Tuntuu, että olen sen ystävilleni ja perheelleni velkaa. Taidan olla velkaa myös yhden opinnäytetyön ja muutaman kultaharkon. Jonain päivänä, jonain päivänä...

Oppitunteja II

Koti-ikävä

Se on sitä että tietää

Jossain on parempi olla

Jossain on joku jonka on tuntenut aina

Sitäkin se on että muistaa

Jossain on ovi ja ovessa lukko

Ja taskussa polttelee avain 

Joka lukkoon kepeästi kilahtaa

Koti-ikävä

Se on sitä että tuntee

Kuinka sydän hiipuu hiljalleen

Se on ollut liian kauan vieraalla maalla

Vieraat ihmiset eivät saa sitä enää sykkimään

Jossain on sittenkin jotain järkeä

Liikkuminen on ihanaa. Käveleminen, juokseminen, venytteleminen, juttujen nostaminen. Kaikki yksinkertainen. Ihanaa. Urheiluhulluus on etuoikeus. Syön niin paljon kuin ehdin ja nukun pitkiä yöunia ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun. Missään muussa ei ole näin paljon järkeä. Pitkästä aikaa kaikki tuntuu raikkaalta ja kevyeltä. Se on näiden pienten hetkien ansiota. 

 

Aika käydä sänkyyn lukemaan Charles Bukowskin Post Officea ja odottelemaan parantavaa unta. Aamulla on jälleen ohjelmassa juttujen nostelua. Hyvää yötä.

Kyllä pudonnut voi selvitä

Kadonnut löytyä

Paleltunutkin lämmön tuntea

Oppitunteja I

Kuinka selvisit lapsuudesta
siitä kun kengät menivät vääriin jalkoihin
ja kastemadotkin näyttivät käärmeen kokoisilta

Kuinka nuoruuden kukistit
Itkuisen ymmärryksen siitä, ettei kukaan enää suojele
Kiivaat kasvukivut ja kadotetut hetket laitureilla

Mutta aikuisuus
Jäätelö muuttuu kiloiksi mahanseudulle
Särkyneet unelmat
Pelko siitä, ettei mikään onnistukaan
Ja siitä, ettei kukaan suojele sittenkään, kun ei enää itse muista kuka on

Niin
Ensin en tiennyt kuka olen
sillä ei ollut väliä kinderyllätysleikeissä
Sitten en ollut se joka halusin olla
sillä olin kaikkea muuta kuin se tyttö josta kaikki tykkää
Nyt kai tiedän parhaiten
mutten yhtäkkiä tiedäkään mitä sillä tiedolla tekee
Kohta kai jo suloisesti unohdan.

(c) Tiia Rantanen

"Tässä kirjassa on liian pientä tekstiä" - 24-vuotiaan mietteitä

Onneksi olkoon äiti ja isä, 24 vuotta sitten syntyi tällaiseksi töpöuunoksi kasvanut pötkylä. Juhlan kunniaksi on aika kerrata varhaisen elämäni vaiheita.

Lempileikkini taaperona oli kaadella vettä mukista toiseen. Käärin myös innokkaasti tavaroita sanomalehtiin, pistäen tällä metodilla hukkateille vanhempieni vihkisormukset. Anteeksi. 

Olin kova tyttö lukemaan jo pikkuisena. Muistan veljeni kanssa käydyn väittelyn siitä, onko "asti" sana vai ei. Olin raapustanut kovalla työllä nuo kirjaimet paperille ja veli kehtasi väittää, etten saanut aikaiseksi oikeaa sanaa. Osasin siis lukea kauan ennen kuin hienomotoriikkani salli omat tuotokseni. 

Veljistä tuli mieleen: pentuna lempibändini oli Led Zeppelin ja maailman parasta oli tulla roikotetuksi jaloista pää alaspäin. Pidimme myös teeseremonioita, kalastimme, heitimme tikkaa ja opiskelimme tähtikuvioita. Muistan ikuisesti sen päivän, kun heitin tuon knallin Harria päin, ja se lensikin suoraan hänen päähänsä! Suuri onnistuminen, niitä ei montaa elämässä koe.

Naapurin Mikko oli ensimmäinen lapsikaverini. Oikeastaan ihan ensimmäinen kaverini oli naapurin Kaveli, jonka luokse hilpaisin harva se päivä muutamat hiushaivenet hulmuten tuulessa. Taisin olla muutaman vuoden ikäinen, kun karkasin ylämäkeen Paimentielle ja löysin vuoden ikäisen Mikon kaverikseni. Mikon kautta tutustuin Annikaan, josta en ole sittemmin luopunut. Kannatti herätä tuonakin päivänä. 

Olikohan tämä meidän ensimmäinen koulupäivä?

Tykkäsin jo pienenä hevosista. Muistan erittäin elävästi sen traagisen päivän, kun pääsin ratsastamaan Harjamäen ratsastustallille ensimmäistä kertaa. Tullessani alas hevosen selästä laskeuduin sulokkaasti istahtaen suoraan hevosenpaskaan. Muistikuvieni mukaan äiti nauroi kippurassa vieressä, ja minä sanoin vihaavani hevosia. 

Kruisailin meidän omalla tiellä Annikan pyörällä ollessani vielä kerhoikäinen. Meillä oli sinä iltana hoidossa serkkuni perhoskoira Jesse, ja Annika oli tulossa meille yöksi. Pyöräilytuokion tiimellyksessä tein uskomattoman tiukan shikaanikäännöksen Kavelin pihassa, ja tupsahtin kyljelleni asfalttiin. Yritin kömpiä ylös oikean käden varassa, mutta ylöspä en päässytkään. Totesin isille, että nyt taisi katketa käsi. Kaahattiin terveyskeskukseen, ja käteen alkoi sattua aivan tolkuttoman hirveästi. Yksi siihen astisen elämäni tähtihetkistä oli kuitenkin päästä ambulanssilla (!!) KYSiin. Sielläpä pistettiin sitten kyynärpäästä murtunut käsi sormista olkapäähän pakettiin, ja minä sain opetella kirjoittamaan ja sotkemaan vasemmalla kädellä. Kesän lopuksi otettiin kipsi pois, ja oikea käsi näytti E.T.:n raajalta. Valkoinen ja ruipelo. Tuli siitä melkein entisensä sitten loppujen lopuksi, tosin vieläkin vähän rutisee. 

Olisikohan mahdollista, että pyöräilyonnettomuudella ja heliumpallokammolla on yhteys?

Sairaalatarinoita olisi monen monia muitakin. Ollessani sydänleikkauksessa 9-vuotiaana (koko juttu onkin sitten toisen postauksen paikka) sain kauhistuttaa Annikaa puhelimen välityksellä niin, etten polo ole tainnut vieläkään sitä unohtaa. Leikkauksen jälkeen sydämeni ympärille kertyi nestettä, joka piti imeä dreenillä pois. Dreeniletku oli yhdistetty johonkin imurintapaiseen, ja viritys piti pulputtavaa ääntä. Kuunnellutin sitä Annikalla puhelimessa, ja se kuulosti kuulemma kammottavalta. Taisi Annika vähän kiljahtaakin. Pelkäsin muuten enemmän tuota kakkosleikkausta ja tikkien poistoa kuin itse avoleikkausta. Ihmeellisiä ovat kakarat. Olin leikkauksen jälkeen kotiopetuksessa, ja Pirjo-ope kävi antamassa läksyt kotona. Se oli hauskaa. 

Pikakelataan hieman. Harrastin lapsena ja nuorena hirveän montaa eri liikuntalajia, mutten ollut missään hyvä. Yläasteella sain kokea ensimmäisen ylpeyden hetkeni liikunnan parissa, kun osoittauduin merkillisen lahjakkaaksi kiekonheittäjäksi. Mörssärin ruumiinrakenteeni ja kiekkoakin säikyttävä murahteluni pisti heittovälineenä toimineen kumirenkaan liitämään liikuntasalin kattoon, kun se muilla lensi lepakkona muutaman metrin. Kiekonheittäjän urani jäi valitettavan lyhyeksi, noin liikunnan kaksoistunnin mittaiseksi. Nyt kun tarkemmin muistelen, taisin olla myös suhteellisen hyvä kuulantyöntäjä. 

Sittemmin olen puuhastellut lähinnä vakavien juttujen parissa. Suurimpia saavutuksiani ovat kandin tutkielma ja leuanveto, jonka olen rimpuillut joskus 1,5 vuotta sitten. Olen pyörinyt isoilla kylillä riittämiin ja todennut, ettei ne sen kummoisempia ole kuin nämä pienemmätkään. Siellä tuntee itsensä helposti pieneksi ja yksinäiseksi. Koska olen aika pieni muutenkin, en halua kutistua enempää. 

Olen potenut halvaannuttavaa ikäkriisiä pari viime päivää. Tänään se huipentui siihen, että totesin lahjaksi saamassani kirjassa (Tuomas Kyrön 700 grammaa) olevan liian pientä printtiä. Minulla on aina ollut hyvä näkö, vaikka silmäni ovatkin erikokoiset eivätkä tottele samoja sähköimpulsseja samaan aikaan. Järkytyin siis suuresti tajutessani tihrustavani tekstiä puolisokeana. Järkytys laantui, kun äiti avasi sälekaihtimet ja valo pääsi kirjan sivuille. Minulta taitaa ensimmäisenä pettää muisti ja päättelykyky, ei suinkaan näkö. 

Hyvää syntymäpäivää minä, ja hyvää tyttären syntymäpäivää äiti ja isi.

14 vuotta sitten, eli ihan äsken.

Suomessa on kesä

Palasin Suomeen kaksi viikkoa sitten. Olen käyttänyt viikot pään lepuuttamiseen ja ruumiin piiskaamiseen salilla. Olen ollut virallisesti loman tarpeessa, ja tarve on edelleen akuutti. Tästä kielinee myös se, etten jaksanut päivittää blogia viimeisinä viikkoinani New Yorkissa. Palaan vielä niihin tunnelmiin ja kirjoitan teille pari postausta Amerikan maalta. Blogi jatkuu myös Suomesta aivan tavallisilla aiheilla. 

Sain sysäyksen takaisin kirjoittamisen pariin tänään pidellessäni käsissäni Jennan toimittamaa kirjaa Ikävistä pohjattomin - sisaruksen menettäneiden tarinoita, johon itsekin kirjoitin tarinani. Projekti on vihdoin valmis, enkä voi tarpeeksi Jennan sinnikkyyttä ylistää. Mahtavaa, tyttö! Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu kirjaan ja löytää siitä lohtua ja valoa surun synkkyyteen. Toivon myös, että kirjaa lukevat sisaruksen menettäneiden läheiset ja ystävät sekä ne, joita teema kiinnostaa muista syistä. Kirja on täynnä erinomaisia tekstejä, ja jokaisesta niistä voi löytää toivoa. Kirjassa julkaistu tarinani on minulle erittäin tärkeä teksti, ja sen kirjoittaminen oli kuin vapauteen pääsy. Nyt tiedän selvinneeni Pekan menetyksestä, ja uskon selviäväni tulevaisuudessakin eteen tulevilta vaikeuksilta. Minun täytyy vain oppia ottamaan rennommin ja hyväksymään se, etten voi vastoinkäymisiä ennalta estää. Niitä tulee minun teoistani huolimatta. En pysty hallitsemaan menneisyyttä, tätä päivää enkä tulevaa. Voin vain hengittää, katsoa eteenpäin ja yrittää nähdä tulevaisuudessa toivoa ilosta.

Monet kysyvät minulta, mitä aion tehdä nyt Suomeen palattuani. Vastaus on selkeä: aion elää tavallista arkea ja opiskella. Haluan edelleen oppia ja olla oikeasti alani asiantuntija valmistuessani. En kuitenkaan ota stressiä opinnoista, sillä tiedän saavani ne valmiiksi. Hyödynnän mahdollisuuteni opiskella paljon ja kaikenlaista. Tiedonjanoni erinäisiä aihealueita kohtaan on valtava. Tahtoisin opiskella enemmän taloustieteitä, sillä siitä ei ikinä ole haittaa. Aion täydentää oikeustieteiden opintojani ja suorittaa henkilöstöjohtamisen kokonaisuuden. Siinä sivussa - vaikkakin sen pitäisi olla keskiössä - syntyy gradu Venäjän sosiaalialan kansalaisjärjestöjen palvelujärjestämisvastuusta. 

Aion myös nauttia elämästä, Suomen kesästä ja rakkaista ihmisistä. Pääsin hyvään vauhtiin tiistaina, kun pyörähdimme mökillä. Matoa koukkuun hop!