News flash

Olen haaveillut New Yorkista vuosia ja taas vuosia. Olen haaveillut ulkoministeriön hommista koko pienen ikäni, ja nyt sain harjoittelupaikan Suomen YK-edustustosta. On erittäin vaikeaa uskoa, että olen lähdössä unelmieni työpaikkaan unelmieni kaupunkiin alle viikon päästä. Onko tämä minun elämäni? Kuka siitä suunnitteli näin mahtavan?! Mikään tavoiteltavan arvoinen ei tule tarjoittimella, niin olen jälleen todennut. Olen tehnyt kovasti töitä harjoittelun toteutumisen eteen, ja jätän muun muassa gradun jäähypenkille rauhoittumaan. Miettiköön siellä syntyjä syviä heinäkuuhun asti. Minä lähden merten taa hakemaan inspiraatiota elämään.

Voisinpa kaataa tähän päässäni myllertävän hirmumyrskyn, mutta kun en voi. Sitä ei voi sanoiksi pukea, se täytyy elää. Nyt harjoittelun lopullisesti varmistuttua uskallan kuitenkin alkaa paljastaa tulevaa pala palalta, joten saan purettua jännitystäni edes hieman kirjoittamisen kautta. Paniikki huudolla ja itkulla höystettynä, raivokas nauru, epäusko, kauhu ja into vuorottelevat. MHWIIIH! Kohta pitää olla valmis lähtöön! Tehkää jo se viisumi niin saan ostaa lennot! Mä en osaa mitään. Miten puhutaan englantia? Miten käytetään metrokorttia (---> youtube-videot auttoivat tällä heikolal hetkellä)? PILVENPIIRTÄJIÄ. Kevät New Yorkissa. Yhdistyneet kansakunnat, vai oliko se kulmakarvat. Joka tapauksessa, minä, siellä. Ymmärrättekö? Us-ko-ma-ton-ta.

Suomalainen koulujärjestelmä passivoi

Haluan tehdä kannanoton. Kannanottoni perustuu omaan kokemukseeni suomalaisena nuorena, joka on suorittanut oppivelvollisuutensa aivan tavallisessa koulussa, Itä-Suomessa kylläkin. 

Olen huomannut, että kerron mielipiteeni mieluummin kirjallisessa muodossa kuin sanallisesti. Taipumus vaikeuttaa menestymistäni työ- ja opiskelumaailmassa. Tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta uskaltaisin avata suuni keskustelutilaisuuksissa ja vaikuttamisen paikoissa. Minun olisi pitänyt saada heittäytyä ja olla tyhmä.

Kyse on vakavasta asiasta. Mielestäni teema käsittelee jopa sananvapauden ideaa. Ei sen rajoittamista, vaan sen mahdollistamista. Kuinka taata lapsille ja nuorille parhaat mahdolliset välineet osallistua ja vaikuttaa? Työhön voi ryhtyä kannustamalla rohkeuteen ajattelussa ja keskustelussa.

Väittely- ja argumentaatiokulttuuri on suomalaisessa koulujärjestelmässä köyhää. Oppilaita ei suostuta asettamaan asemaan, jossa he joutuvat esittämään ja puolustamaan omaa mielipidettään. Esiintyminen tapahtuu ennalta suunnitelluissa tilanteissa, ja spontaani esilläolo on vain harvojen yksilöiden harteilla. Suomalaisessa koululuokassa on liian helppo piiloutua ja verhoutua hiljaisuuteen. Koko oppivelvollisuuden voi suorittaa menestyksekkäästi kysymättä yhtäkään kysymystä, mikäli osaa ilmaista opetetut asiat sujuvasti kirjallisessa muodossa. Koulumaailmasta ulos putkahtavat nuoret joutuvat kovan paikan eteen, kun jatko-opinnoissa ja työelämässä vaaditaan taitoja, jotka jäivät huomioimatta 9–12 kouluvuoden aikana. On osattava olla kriittinen, pystyttävä perustelemaan valintansa vakuuttavasti sekä hallittava usean eri kielen keskustelukulttuurit. Onko ihme, että useat nuoret ovat hyvin epävarmoja osaamisestaan ja pysyvät mieluummin sivuroolissa työelämässä?

Keskustelun puute koululuokissa johtaa opetettavan tiedon kritiikittömään hyväksymiseen ja siihen, etteivät oppilaat uskalla kyseenalaistaa faktoina esitettyjä asioita. Aina on kyseenalaistettavaa, kysyttävää ja ihmeteltävää, oli asia kuinka yleisesti hyväksytty tahansa. Tämän tulisi olla tärkein koulussa opetettava taito. Koulussa on tarkoitus oppia. Siellä saa olla tyhmä, kysyä tyhmiä kysymyksiä ja väittää vastaan. Myöhemmin elämässä on osattava puolustaa omia ajattelumallejaan, joten sitä täytyy saada harjoitella turvallisessa luokkaympäristössä. On myös opittava kompromissin merkitys. Keskustelun ja argumentaation hienous on, että se rakentaa uusia maailmankuvia ja uutta todellisuutta. Vain tähän toimintaan osallistumalla nuori voi ymmärtää, mitä itse arvostaa, ja elää sen mukaisesti. 

Vähän ei riitä, on saatava kaikki

Luinpa tässä eräänä yönä kirjan:

Eva Wahlströmin Homma hanskassa (Lite räcker inte, Otava 2007) on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensi kerran kokeilin nyrkkeilyä kuntonyrkkeilykurssilla pari vuotta sitten. Kurssilla mätkimme enimmäkseen säkkiä ja pistehanskoja, mutta jossain vaiheessa mukaan tulivat myös pienimuotoiset skabailut. Ensiksi pelotti: treenipari tähtää ihan oikeasti päähäni, minun ON väistettävä. Entä jos en ehdi?! Jännittävää ja saakelin rankkaa. Pidin lajista saman tien, ja halusin tietää enemmän oikeiden nyrkkeilijöiden elämästä. Millaista on saada turpaan ilta toisensa jälkeen? Millaista on olla painoluokkaurheilija ja noudattaa ikuista dieettiä? Miten pää kestää? Kirja ei olisi kysymyksiini voinut paremmin vastata. Vaikka harrastus on toistaiseksi tauolla, mielenkiintoa lajiin riittää silti. Lisäksi pidän yleensäkin urheilijan elämästä kertovasta kirjallisuudesta. Ihailen Evan kaltaisia naisia, jotka ylittävät rotkoja sukupuolten välisissä rajanvedoissa. Häntä kiellettiin nyrkkeilemästä, eikä "akkaa" suostuttu hyväksymään treeneihin mukaan. Kuinkas kävikään. Hänestä kuoriutui pirun hyvä nyrkkeilijä ja urheilija juuri sen takia, että hän joutui olemaan ei-nainen. Kaiken loistavuutensa lisäksi hän on todella inspiroiva persoona, ja nättikin vielä.

Kirjassa Eva kertoo elämästään lapsuudesta ammattiurheilijan arkeen saakka. Tarinat muodostavat sillan alkupisteen ja nykyhetken välille ja siitä on selkeästi nähtävissä, miksi Eva on juuri Eva. Vahva, itsenäinen, kurinalainen ja nokkela. Ai että, mitä ylistystä. Kirjasta kuultavat läpi henkisen psyykkauksen jäljet. Hän tietää, missä on hyvä ja missä paras, eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Välillä tämä kuitenkin ärsytti minua, mutta se johtui ennemminkin kirjoitustyylistä kuin sisällöstä. (Huom. Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.) Tyylillisesti toteavat lauseet tekivät itsevarmuudesta koppavan kuuloista.

Kirja opetti minulle paljon uutta ammattiurheilijan ja nyrkkeilijän arjesta. Olen ikuisuuden ihannoinut urheilijoita, heidän kanttiaan ja kestävyyttään. Nyt uskon, että kaikki ihailemani ominaisuudet on kuitenkin kulissia. Urheilua heijastelee enemminkin raadollinen epävarmuus kuin onnistuminen. Itsensä rikki repiminen ei takaa mitään. Aina on olemassa parempia kilpakumppaneita, epärehellisiä tuomareita, vatsapöpöjä ja lentoliikenteen sotkuja, jotka voivat viedä maton alta. On vain elettävä tulevaisuutta varten. Jossain siellä on hetki, jolloin kaikki tähdet ovat oikeassa linjassa taivaalla. Ei voi tehdä muuta kuin treenata ja hioa itsestään yhä kirkkaampaa timanttia. 

Murtunut nenä, leikattu olkapää, itsensä näännyttäminen ennen punnitusta ja äärimmäinen stressi. Hyväksytyksi tuleminen ja vapaus tehdä rakastamaansa asiaa päivästä toiseen parhaiden valmentajien silmän alla. Kaikki samassa paketissa, ota tai jätä.

Nuoruus on seikkailu ja minähän olen ikinuori

Hei taas, ystävä. Vuoden vaihtuminen on lupausten, listojen ja suunnitelmien aikaa. Puoli tuntia sitten uhosin, etten suunnittele tulevaa. Noh, joskus joutuu syömään sanansa... Sosiaalisen paineen alistamana minäkin joudun pohtimaan mennyttä ja tulevaa saadakseni mielenrauhan. Inspiraatiota haen Siltsun versiosta Katri Helenan biisistä Nuoruus on seikkailu. Tottahan se on, nuoruus on aivan uskomaton seikkailu. Mutta en tyydy siihen. Eikö koko elämän pitäisi olla seikkailu: eksymistä ja taas löytämistä? Näin aion elää loppuun asti! Löytäen itseni aina uusista paikoista, oli ne sitten fyysisiä sijainteja tai olotiloja.

Kiinalaisessa horoskoopissa vuosi 2013 on käärmeen vuosi. Voisipa näin -89 syntyneenä ajatella, että on minun vuoteni. Viime vuosi oli aivan uskomatonta tykitystä, ja oletan saman jatkuvan. Nyt mennään eikä meinata! Mitä on siis aikeissa? Tässä viisikohtainen listani.

• Gradu ja harjoittelu (muitakin opintoja olisi vielä pikkuriikkisen tehtävänä) - VALMISTUMINEN?!
• Ystävyyksien, rakkauden ja perhesiteiden hoivaaminen
• Liikunta - "I plan not to work out, but to train. It makes more sense." Rakastan urheilua, sen katsomista, sen tekemistä ja siitä puhumista. Siispä teen mitä rakastan ja teen sitä usein.
• Kirjoittaminen omaksi iloksi
• Lihansyönnin vähentäminen ja kotimaisen kalan sekä proteiinirikkaiden kasvisten käytön lisääminen

Tammikuu on klassikko: herkuton kuukausi. Tähän kannusti Annika :) Samassa veneessä ollaan koko sakki. Minulla on paljon liikuntaideoita ja -motivaatiota, joten saatanpa kirjoitella lähipäivinä esimerkiksi viimeaikaisista juoksumusiikkilöydöksistäni ja lempparitreeneistäni. Kunhan palaamme Tampereelle, testaan uuden kuuden kilon kuntopalloni ja speedropen crossfitin hengessä ja raportoin rapakunnostani täällä. Voisin myös julkistaa kauan kaavaillun "unelmieni liikuntapaikka"-postaukseni. Olen testannut parin vuoden aikana reilut kymmenen kuntosalia ja -keskusta eri puolilla Suomea. Minulle on piirtynyt mieleeni suunnitelma ihanteellisesta paikasta harrastaa omia lajejani. Saisinpahan suunnitelmani jonnekin ylös julkaistuani sen. Haha.

Nyt jatkan White Collarin ensimmäisen kauden parissa. Hyvää viihdettä loman viimeisiin päiviin. 

Ruoka ei ole järjen ravintoa

Ajattelen ruokaa kahdella tavalla. Toisaalta lähestyn sitä hyvin käytännöllisesti. Ruokaa on syötävä jaksaakseen olla ja elää, eikä se saa tulla liian kalliiksi. Toisaalta ruoka on minulle myös osa tunne-elämää. Arvostan hyvää, yllättävää ja kaunista ruokaa, josta tulee mieleen vanhoja muistoja. Ajoittain jompikumpi näkökulmista ottaa ylivallan. Tuolloin saatan syödä vain ja ainoastaan jaksaakseni liikkua enkä muista edes maistella syötävääni. Joskus taas unohdan suhteuttaa ruuan arvon rahatilanteeseeni sekä rasvapeitteeni paksuuteen ja olen täysin mielitekojeni vietävänä. Näin tekee jokainen silloin tällöin. Se on tervettä, tavallista ja täysin okei. Alkaa kuitenkin kyllästyttää, että tilanne vaihtelee kohdallani mustasta valkoiseen ja takaisin. En pysty ajattelemaan ruuasta muuta kuin joko-tai. Voisin pyrkiä tasapainoon suhtautumisessa ruokaan. En kuitenkaan tavoittele elämässä yhtään enempää järkeviä asioita. Niitä on liikaa. 

Pidän oikeasta ruuasta, enkä arvosta dieettaamista. Inhoan koko sanaa. Se saa minut tuntemaan huonoksi ihmiseksi. Dieetti. Mitä *askaa?! Mitä se edes tarkoittaa? Tiedetään, joillekin dieettaminen on välttämätöntä, joillekin se on elämäntapa. Haluan kuitenkin uskoa perinteisiin ja siihen, että ennen monet asiat olivat paremmin. Ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten osattiin vielä ajatella kirkkaasti ja selkeästi. Syötiin, kun oli nälkä. Syötiin itse tehtyä ruokaa, sellaista, jonka ainekset tunnettiin. Ruokaa haettiin metsästä, järvestä, naapurin tilalta. Liikuttiin, koska se oli elinkeinon kannalta pakollista. Oltiin lähellä luontoa. Tämä on tuhansia kertoja kerrottu tarina, ja mikä minä siitä olen puhumaan. Sitä elämää minä rakastan, sillä rakastan kamppailua. Ehkä rakastan sen ideaa, romantiikkaa. En pärjäisi ilman teknologiaa, internetiä ja apukeinoja. Koska en kykene elämään muinaista elämää, otan siitä itselleni minkä pystyn. Ideaalin välttämättömästä ja siitä, että olen osa luontoa. Tarvitsen siis luonnon nähnyttä ruokaa. Kysyn itseltäni, millaista ruokaa tarvitsen jaksaakseni fyysisesti ja henkisesti.

Jos tuntee oman kehonsa, tietää mitä se tarvitsee. En väitä, että tuntisin kehoni. Ehen, olen erittäin hukassa kroppani kanssa. Tästä syystä surkuttelen edelleen Pietarissa kasvanutta ylkkämahaa (= ylityömaha, viikonloppuylitöissä vedettiin herkkujen kanssa överiksi. Kuinka muuten jaksaisi 2 x 12 tuntia viikonloppuisin ja normaalit arkityöt neljä viikkoa putkeen?). Aion kuitenkin toipua tästä. Unohdan järjen ja otan käyttöön intuition. Enhän minä syö noudattaakseni virallisterveellisiä ohjeistuksia ja ollakseni hyvä kansalainen, tai noudattaakseni glossy-lehtien näkemyksiä hyvästä ruokavaliosta ja ollakseni hyvä nainen. Minä syön ollakseni parempi minä, eikö niin?

No, minulla on heikot kohtani. Kokeilen innokkaasti erilaisia lisäravinteita. En mitään epäilyttäviä tai vaarallisia, siitä ei ole pelkoa. Teen kyllä taustatyöni. Vilkaiskaapa arsenaaliani.

Minulla on nappia ja jauhetta joka lähtöön. Suurin osa aineista on palautumista edistäviä tuotteita ja osa on atooppiselle iholle tärkeitä tuotteita. Omega-3:set ja Piimax ovat jokapäiväiset essentiaalit. Molkosania käytän melkein päivittäin, heraproteiinia ehkä kolmesti viikossa. Niitä kaikkia suosittelen lämpimästi. Harkitsen heraproteiinin korvaamista vegaanisella Sun Warrior -proteiinilla, sillä haluan tehdä kontrollikokeen. Kumpi sopii paremmin? Kumpaan on parempi responssi palautumisessa? Palautumistestin tekisin Googilla, koska se liikkuu rankemmin. 

Kaappien hämäristä nurkista löytyy lisää purnukoita. Vitamiineja heikkoihin hetkiin, troppia kipeään kurkkuun ja kokeiluasteelle jääneitä tippoja. Vaikka kuinka mainostan kunnioittavani luonnollista ruokasuhdetta, tulen jatkossakin ostamaan ja kokeilemaan lisäravinteita. Se on osa oppituntiani. Haluan oppia tuntemaan kehoni, mutta myös ymmärtämään ihmiskehon toimintaa yleisellä tasolla. Mitä tarvitsemme, mikä auttaa jaksamaan? Kaikki tämä sen vuoksi, että pystyisin kehoani vahvistamalla korjaamaan särkyneen sydämen, huolesta väsyneen mielen ja pelosta tärisevän itseluottamuksen. Keholla ja mielellä on yhteytensä. Tavoittelen sitä, että ne tunnistaisivat toisensa ja kokisivat kuuluvansa yhteen. Siinä on hyvän elämän lähtökohta.

Paluu

Aika jatkaa kirjoittamista! Pietarilaiskertomukset saavat jatkoa tamperelaistarinoista. Kirjoitusten julkaiseminen jäi vähiin kesän aikana, vaikka kerrottavaa ehkä olisikin ollut. Olen tyytyväinen, että kirjoitin edes ne kahdeksan tekstiä, sillä kotona vietettyä vapaa-aikaa oli vähän. Onneksi kirjoitin muistisanoja vihkoihin, niiden avulla olen nyt muistellut paikkoja ja iltoja. Tuskin ne ikuisesti muistuvat mieleen samoin kuin nyt... Täytyy hankkia uutta muisteltavaa ennen kuin nämä tapahtumat unohtuvat.

Olen ollut Suomessa nyt melkein tasan kuukauden, ja Pietarin tapahtumat alkavat siis valua muistoihin. Enää ne eivät ole aivan iholla, vaan lähinnä palaavat mieleen kuvien, musiikin ja tavaroiden kautta. Haikea olo, mutta samalla erittäin kiitollinen. Kesä toi tullessaan uskomattoman hienoja kokemuksia. Olen myös oppinut arvostamaan kotia eri tavalla. Minulla on oma turvapaikka, johon palata päivittäin. Täällä minulla on kaikki itselleni tärkeä, eikä yhtään enempää. Kesän aikana opin elämään ilman turhaa tavaraa, ja samaa haluan jatkaa kotona. Vaatekaappiin mahtuu retkujen lisäksi myös lakanat ja laukut. Heitin suuren osan vaatteista ja kengistä UFF:ille, ja vieläkin olisi karsittavaa. Vaatteiden omistaminen ei hyödytä mitään, jos ne eivät tee omistajaansa iloiseksi.

Suomeen paluun jälkeen minulla on ollut outo olo. Ei, en hankkinut reissultani hepatiittia tai loisia. Tarkoitan jonkinlaista "kulttuurishokkia", tosin pienessä mittakaavassa. Mietin päivittäin, mitä itua opiskelussa ja tavallisissa päivissä on. Pohdin pääni puhki, mihin minun pitäisi tähdätä. Jokaisen päivän tulisi olla tuore ja uniikki, mutta sellaisen elämän tavoittelu on erittäin raskasta. Usein päädynkin sohvan pohjalle piehtaroimaan omantunnon kysymysten kanssa: mihin minä muka tällä menolla päädyn? Olen tajunnut, että olen kunnianhimoinen. Minun on pakko saada työpaikka, jonka mukana tulee vastuuta. Yleensä kuitenkin kyllästyn vastuunkantamiseen nopeasti, sillä siitä ei saa palkintoja eikä selkääntaputuksia. Se on typerää hommaa: miksi vastata toisten tyhmeliinien hölmöilyistä? Olisi niin mukavaa saada kehuja ja kukkapuskia hyvin hoidetuista hommista, mutta ei. Tarjolla on vain seuraava urakka hoidettavaksi. Puhun tässä nyt luottamustehtävistä, sillä työelämän johtajuudesta minulla on vain vähän kokemusta.

Miksi en menisi siitä, missä aita on matalin? Vähemmälläkin urhoollisuudella voi saavuttaa tunteen merkityksellisen työn tekemisestä ja työn tuottamasta palkitsevuudesta. Tämän ajatustyön tein kesän aikana. Kaikki tai ei mitään. Jos haluan jotain, minun täytyy saada koko paketti. Jos aloitan harrastuksen, teen sitä pää sauhuten ja kroppa huutaen. Jos opiskelen, opiskelen sitten vauhdilla. Tämä syksy on mennyt laabaillen kotona ja mietiskellen toimintastrategiaa tulevaa varten: mistä teen gradun? Missä aikataulussa? Mitä muuta teen tänä vuonna? Missä lomailen, ja milloin? Suunnitelma on kaiken A ja O, hän sanoo. Laabailun lomassa ei ole ehtinyt keskittyä urheiluun ja opiskeluun, eli asioihin, jotka tässä elämäntilanteessa ovat ne tärkeimmät. Suuri osa ystävistäni on kaukana, ja sekin tekee minut apeaksi. Tämä kombo on sekoittanut pääni ja saanut oudon olon aikaan. Olen miettinyt, mitä tekisin, mutten ole tehnyt yhtään mitään. Nyt pitää rohkaistua ja alkaa toimeen. Sunnuntaina on gradun ideapaperin palautus, ja tiistaina valtio-opin tentti. Jos nyt aloittaisin näistä ja unohtaisin itseni analysoinnin hetkeksi toviksi.  Se on niin kovin itsekästä puuhaa, että ihan hävettää. Mikäs minulla muka on huonosti? Paljon paremmin eivät voisi asiat olla.

 Karvarousku-maatuska!

Syksy on ihana vuodenaika! Ruska! Raikkaus! 

Kuvat elokuulta, kesän ainoalta mökkiviikonlopulta.

Älkää unohtako minua, palaan taas aivoitusteni kanssa. Ohjelmassa muun muassa uudet liikunta- ja ravintokuviot, tapahtumaraportit, kirjavinkit ja niin edelleen!

Pieniä hetkiä

Pietari on edelleen kiva.

Mulla on täällä hauskaa, olen tehnyt enemmän asioita kuin Suomessa koko vuonna. En tule enää koskaan viettämään tälläistä kesää. Ajatus kolmen viikon päästä koittavasta lähdöstä saa minut sekavaksi, sillä kotona Suomessa minua odottavat ihanat rakkaat kultaset, mutta tänne joudun jättämään paljon. En aio ajatella lähtöä vielä pariin viikkoon, vielä ei ole aika. Nyt teen kaikki ne asiat, joista haaveilen. 

Parhaita juttuja täällä ovat yhdessä istutut illat ja kävelyillä löytyneet uudet paikat. Viime sunnuntain ilotulitus oli niin hieno, että saatoin itkeä. Se hetki taisi kaikessa absurdiudessaan jäädä ikuisesti mieleeni.

Olen tajunnut täällä sen, että olen oikealla tiellä myös opiskelujen suhteen. On ollut aikaa ajatella työnteon tiimellyksessä. Tällä hetkellä olen suojeltu ja valvottu, asun hyvällä alueella ja tienaan yli kymmenkertaisesti normaalin venäläisen eläkeläisen palkan verran. Työ on kuitenkin näyttänyt myös rumat puolet Mama Russiasta. Työssäni olen nähnyt ihmisiä, jotka haluavat epätoivoisesti pois Venäjältä, ja ymmärrän sen täysin. Elämä täällä voi olla niin epäreilua, ettei sitä voi edes elämäksi nimittää. Siitä huolimatta haluan oppia lisää, nähdä lisää ja ennen kaikkea opettaa muille suomalaisille, mitä Venäjä on. Aion opiskella pääni solmuun oikeustiedettä ja tutkia järjestöjen mahdollisuuksia täällä ja Suomessa. Minä tiedän nyt, mitä aion tehdä. JESS. Kiitos Pietari.